Artikkelikuva
Kirjoittaja on kirjailija ja toimittaja.

Siirtolaisäidin päiväkirja

"Nyt on aika äänestää Suomen vaaleissa. Ja nyt tiedän täsmälleen missä mennään ja ketä äänestän", Umayya Abu Hanna kirjoittaa.

”Ketjusi kaipaavat öljyämistä”, joku kuiskaa selkäni takana liikennevalossa.

Katson nuorta hymyilevä miestä hämmentyneenä. Olen yli 50-vuotias, mutta sisäelimeni voivat hienosti, kiitos. Valo vaihtuu ja alan polkea. Pyörä kitisee. Ahaa, pitää ostaa öljyä pyörän ketjuja varten!

Poljen äänestyspisteeseen. En ole ehtinyt perehtyä ehdokkaisiin mutta haluan olla vaikuttamassa. Päätin, että äänestyskopissa valitsen siirtolaisnaisen kasvot ja sopivan puolueen. Äänestyspaikalla ei ole jonoa. Minulle ojennetaan valtava paperilakana, joka muistuttaa taiteltua karttaa.

Seison salin keskellä sitä avaamassa. Ohuesta valkoisesta silkkipaperista saisi pöytäliinan ison sisilialaisperheen illallispöytään. Mutta siinä ei ole ensimmäistäkään valokuvaa. Valkoiseen lakanaan mustalla painetut nimet valuvat käsistäni oikealla ja vasemmalla. Täällä oletetaan, että äänestäjä on lukutaitoinen ja informoitu!

V-kirjain nimen edessä tarkoittaa vrouw, nainen. Naisten osuus ehdokkaista hämmentää pienuudellaan, samoin ei-hollantilaisten siirtolaisnimien määrä. Menen äänestyskoppiin punaisen lyijykynän kanssa ja laitan merkinnän hyväksi kuvittelemani ehdokkaan nimen viereen. Kotona katson kuka oli tuo onnekas ehdokas. Ummikkosiirtolaisen elämässä bingo-peli on jokapäiväistä.

Pietari Suuri -terveyskeskuksen aulassa nuori mieslääkäri kättelee ja kävelee edelläni kohti vastaanottohuonetta. Seuraan okranvärisiä housuja ja violettia paitaa. Perillä kerron epäileväni korvatulehdusta. Lääkäri viheltää ja katsoo korvaani.
”Oletko työntänyt korvaan vanupuikkoa?”
”Olen.”
Lääkäri näyttää oman pikkurillinsä.
”Juuri korvia varten pikkurilli on luotu, mitään muuta ei saa laittaa korvaan.”

Myönnän, että Suomessa kutsuimme kavereideni kanssa vanupuikkoja höpöpuikoiksi. Niistä kun tulee niin hyvälle tuulelle.

Nuori mies laittaa okranvärisen jalkansa toisen päälle. ”Ehdotin taannoin, että korvapuikkoja käytettäisiin huumevieroituksessa. Niistä kun tulee tietty high joka voi korvata vaikkapa huumeriippuvuuden.”

Kunnollinen yksinhuoltaja punastuu. Olen ilmeisesti korvapuikkohuumehörhö. Mutta korvaan sattuu ja pyydän apua.

Lääkäri on hollantilainen, joten tiedän tarkalleen mitä hän aikoo sanoa. Ja niin hän tekee: ”Anna olla, ei ole syytä huoleen.”

Jos valitat hollantilaislääkärin vastaanotolla rinnan kyhmyä, lapsen ontumista tai mummon takapuolen nystyrää, lääkäri sanoo reippaan iloisesti: ”Ei ole syytä huoleen!”

Olen ajatellut ryhtyä hollantilaislääkäriksi. Sanon aina: ”Odotetaan pari viikkoa. Jos sen jälkeen on vielä valittamista, tule takaisin.” Jos potilas on pirullinen ja sinnikäs, hymyillään lempeästi, kallistetaan päätä ja sanotaan: ”Para-ce-tamol.”

Poljen kotiin ja mietin, oliko Van Goghin korvan silpomisen takana muukin syy kuin julkisesti kerrottu.

Kipeä lapsi ja koira odottavat kotona. Ystävä on matkoilla ja rakki on meillä hoidossa. Kahdeksanvuotias tytär juoksee vessaan, muttei ehdi vaan oksentaa pitkin lattiaa. Ketun näköinen laiha koira heiluttaa iloisesti häntää ja hiihtää nuolemaan herkkua. 

Pidän oikealla kädellä kiinni kipeästä korvastani, vasemmassa pidän desinfiointiainetta. Oikea jalka on ilmassa pitämässä koiraa loitolla. Tytär pitää vasemmasta jalastani kiinni ja huutaa. Pyörin ballerinana yhdellä jalalla ja desinfioin lattiaa samalla kun koira nuolee lapsen kasvoja.

Seuraavana päivänä pelastus tulee 14-vuotiaan pojan hahmossa.  Poika on reipas ja lempeä lapsenvahtimme. Kysyn mitä kuuluu. ”Hyvää kiitos, ai niin, kotimme ryöstettiin kun nukuimme.”

Kauhistun. Poika rauhoittelee, varkaat kuulemma veivät kaiken elektroniikan, mukaan lukien perheen viisi läppäriä, mutta kukaan ei loukkaantunut. Kaikki oli vain tavaraa. Rennossa meiningissä on puolensa.

Poistun ovesta kun lapsenvahti ja tytär soittavat tuttua biisiä kahdella kitaralla. Jätän polkupyörän rautatieasemalle ja nousen junaan kohti Haagia. Nyt on aika äänestää Suomen vaaleissa. Ja nyt tiedän täsmälleen missä mennään ja ketä äänestän.

Perillä aurinko paistaa. Pysähdyn kahville ja etsin laukusta aurinkolaseja. Olen lähtiessäni vaihtanut kassia eteisessä, eikä laukusta löydy aurinkolaseja. Tyhjennän kassin ja levitän sälän kahvilan pienelle pöydälle.

Kassista ei löydy postissa ennalta tullutta ilmoitusta äänioikeudesta. Siirtolaisäiti laittaa takaisin kassiin nenäliinat, kaksi simpukankuorta, puolikkaan tikkarin ja Aku Ankan kuvan.

Hän sulkee silmänsä ja kuvittelee Suomen tulevaisuutta ilman omaa ääntään. Ja se on valoisa ja ihana.