Elina Hirvonen saapuu haastatteluun täynnä energiaa, vaikka hän on kirjoittanut Viesti-lehden kolumniaan aamuneljään. Uuden romaanin käsikirjoitus lepää pöydällä.

Ala-asteella kirjailija huolestui otsonikadosta. Hän keräsi kotinsa aerosolipullot ja asetti ne käyttökieltoon. Yläasteella jääkaapin oveen ilmestyi lista tuotteista, joita ei saanut ostaa. ”Maailmanparannus alkoi suihkedeodoranteista”, Hirvonen naurahtaa, mutta ei tarkoita naurullaan sitä, että väheksyisi tekoaan. 

Aikuisiässä hän olisi halunnut tehdä dokumentin Sambian homoaktivisteista. Ainoa haastatteluun suostunut henkilö oli niin traumatisoitunut, että haastatteleminen olisi ollut epäeettistä. ”Kaikesta näki, miten hirveä elämä hänellä oli ollut.” Elettiin 2000-luvun alkua.

Muutama vuosi myöhemmin Hirvonen osallistui Taideteollisen korkeakoulun dokumenttielokuvalinjan pääsykokeisiin. Valintaraati halusi kuulla hakijoiden syvimmät traumat. Kokeen jälkeen professori totesi Hirvoselle lakonisesti: Emme nähneet taiteilijaa sinussa.

”Onneksi nykyään pääsykokeissa menetellään toisin”, kirjailija puuskahtaa.

Seuraavana vuonna hän yritti uudestaan ja onnistui. ”Vielä opiskeluvaiheessa joku opettaja totesi, ettei nähnyt minussa kipupisteitä, jotka tekisivät minusta taiteilijan.” Hirvonen nieli kiukkunsa.

Vuonna 2005 julkaistiin Finlandia-ehdokkaaksi yltänyt esikoisromaani Että hän muistaisi saman. 2007 ilmestyi dokumenttielokuva Paratiisi – kolme matkaa tässä maailmassa, kolme vuotta myöhemmin Kauimpana kuolemasta -romaani, joka sai Kalevi Jäntin palkinnon.

Kun aika loppuu -romaanin tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen.

”Kirjoittaessani minulle syntyi voimakas tarve kuvitella tilanne, missä ilmastoskenaariot ja pakolaisuus sekä väkivalta ja radikalismi lisääntyisivät.”

Synkkä tulevaisuuskuvitelma

Romaanissa ympäristö nousee kysymykseksi, jonka varjolla saa jopa tappaa.

Synkkyydellä on myös kääntöpuolensa. ”Ihmisillä on hirvittävistä eroista, kokemuksista, traumoista ja väkivallasta huolimatta ihmeellinen kyky ymmärtää toisiaan”, Hirvonen sanoo intoaan peittelemättä. ”Se on järjettömän tärkeä ajatus nostaa romaanissa esille.”

Romaanissa on kolme päähenkilöä. Laura on äiti ja ympäristöaktivisti, joka haluaa uskoa hyvään.

”Synnytin hänet vanhemmuuden äärimmäisen yksinäisyyden kuvaksi”, Hirvonen tarkentaa. Aslak, Lauran poika, etsii paikkaansa maailmassa ja päätyy lopulta hirmutekoon. Tytär Aava työskentelee lääkärinä Somaliassa ja kadottaa työnsä merkityksen. Romaanissa on myös isä, Eerik, mutta hänet jätetään syrjemmälle. Pian keskustelumme kääntyy takaisin Aslakiin. Mistä hänen tragediansa kumpuaa?

Hirvonen vastaa, että Aslakin veriteot eivät selity yhdellä tyhjentävällä motiivilla. ”Edes ideologiat eivät selitä väkivallantekoja. Ne ovat raami, joka tarjoaa kaikin tavoin hukassa oleville nuorille tavan nousta marttyyriksi, sankariksi omien silmissä”, kirjailija miettii.

Juokse villi lapsi

”Kaikissa romaaneissa ja henkilöissä on jotakin minusta, myös Aslakissa.”

Aslakista Hirvonen halusi kirjoittaa inhimillisesti syvän ja ymmärrettävän henkilöhahmon, ja sijoittaa hänet itselleen läheiseen kontekstiin. Laura taas on punk-taustansa puolesta kirjailijan peilikuva. Romaanissa punk on moottori, joka on sysännyt Lauran löytämään asian, jota hän haluaa tehdä.

Punk-kulttuuriin Hirvonen tutustui musiikin kautta. Hän asui Helsingissä, mutta löysi Lahdesta henkisen kotinsa. Kasisalilla järjestettiin punk-keikkoja, joihin virtasi hengenheimolaisia kaikkialta Suomesta.

”Istuimme usein Kataliinassa, siinä Lahden torin viereisessä kahvilassa”, kirjailija muistelee. Erityisen hyvin hänen mieleensä on jäänyt eräs sunnuntaipäivä. ”Tilasin jäätelöannoksen ilman jäätelöä – suklaata, kermavaahtoa, strösseleitä – ja puhuimme kehitysmaiden riistosta. Tunne siitä, että ympärillä oli vihdoinkin ihmisiä, jotka olivat pohtineet samoja asioita, oli pakahduttava.”

Romaanin taustatyötä tehdessään Hirvonen haastatteli Ilmatieteen laitoksen tutkijaa. Tutkija totesi, että jos jäätiköiden sulaminen jatkuu nykyistä tahtia, on todennäköistä, että Pohjoisnavalle voi purjehtia jo lähitulevaisuudessa.  ”Alle 20 vuoden kuluttua”, Hirvonen sanoo järkyttyneenä.

Malissa ja Keniassa hän sai nähdä ilmastonmuutoksen konkreettisesti.

”Kylät kuivuivat silmissä, maa aavikoitui, vettä ei ollut pisaraakaan. Se tuntui käsittämättömältä.” Hirvonen toivookin, että ympäristökysymyksiin suhtauduttaisiin vakavammin. ”Ilmastonmuutos on myös kehitysmaakysymys, sillä monet kehitysmaiden taistelut käydään jo nyt vedestä ja viljelysmaasta.”

Toivo on osa ihmisyyttä

Hirvonen tunnustautuu idealistiksi. ”Kansainvälisellä politiikalla täytyy ratkaista ongelmat, ei kuluttaja-aktivismilla, vaikka sillekin on paikkansa.”

Julkinen keskustelu ympäristöstä on hämmästyttävän pientä siihen nähden miten akuutti ympäristökriisi on. ”Suomessa puhutaan oluesta”, kirjailija hämmästelee. ”Kansa raivostuu alkoholikeskustelusta, vaikka isoin ihmiskuntaa uhkaava kriisi on ympäristö.” 

Kello lähenee puolta neljää. Pian Hirvosen on lähdettävä hakemaan lapsiaan tarhasta. Toivotan uudelle romaanille menestystä. Huomaan päätyväni keskustelemaan keinoista, joilla jokainen voi jarruttaa maailman ei-toivottua kehitystä.

”Apu voi olla mitä tahansa.”

Järjestöille voi lähettää sähköpostia ja kysyä suoraan, mitä minä voin tehdä. Greenpeace kampanjoi Pohjoisnavan puolesta. Amnesty tukee ihmisoikeustaistelijoita kaikissa maissa. Jokainen onnistuminen on askel parempaan.

”Sudanissa naistoimittaja oli saanut raippatuomion housujen käytöstä. Maan ihmisoikeustilanne oli hirvittävä. Samaan aikaan paikallinen naisliike keräsi naisia ympäri arabimaailmaa osoittamaan mieltään toimittajan puolesta.”

Mielenosoituksen viesti oli yksinkertainen: toivoa on.

”Panoksemme on tärkeä. Jos menetämme toivon, mitä meille jää?” Hirvonen kysyy ja halaa lähtiessään.