Eläkkeelle jääneen suurlähettiläs Matti Kääriäisen kirja Kehitysavun kirous on pieni herkkupala. Siinä 40-vuotisen uran kehitysavun parissa tehnyt Kääriäinen antaa koko alan kuulla kunniansa. Samalla tulee mäiskittyä oikein olan takaa myös Suomen ulkoministeriötä yleensä ja suomalaisia kehitysministereitä – jokaista erikseen.

Kääriäisen mukaan kehitysavusta puhuttaessa kuilu todellisuuden ja sanojen välillä on valtava. Jos jokin yksityiskohta ei sovi suunniteltuun, se vain yksinkertaisesti ohitetaan. ”Sääli todellisuutta”, toteaa Kääriäinen.

Kyyti on kylmää: kehitysapu ei vähennä köyhyyttä, vaan valuu eliitin taskuihin. Ulkomainen apu nakertaa perusteet demokratialta. Lopulta Kääriäinen päätyy siihen, että koko nykymuotoisen kehitysavun voisi lopettaa.

Jos lukija on seurannut kehitysyhteistyöstä käytävää kansainvälistä keskustelua, Kääriäisen esittämät teesit eivät yllätä. Yllätysmomentti tulee lähinnä siitä, että tällä kertaa kritiikki tulee virkamieskunnan sisältä. Pitkin tekstiä Kääriäinen pudottelee lähteikseen alan suurimpia kansainvälisiä nimiä: Easterly, Collier, Stiglitz ja Sachs esiintyvät kukin vuorollaan.

Kääriäisen mielestä kehitysavun yksi pahimpia puutteita on se, ettei se ole onnistunut nostamaan suuria ihmisjoukkoja köyhyydestä. Kääriäinen tarkasteleekin avun toimivuutta nimenomaan talouskasvun kannalta.

Samalla Kääriäinen tulee paikoin toimineeksi samoin kuin kritisoimansa ala: jos jokin yksityiskohta on ristiriidassa oman näkökulman kanssa, se jätetään huomiotta. Kirjassa ei mainita kertaakaan esimerkiksi sanoja lapsikuolleisuus, hiv tai aids, joiden kaikkien vähentämisessä on onnistuttu. Vaietuiksi myyteiksi Kääriäinen puolestaan nimittää teemoja, joista moni kansalaisjärjestö on pitänyt meteliä jo vuosia.

Mitä Kääriäisellä on tarjota parjaamansa kehitysavun tilalle? Siinä kohden kirjan eväät jäävät heikonlaisiksi. Maailmantalouden rakenteita pitäisi muuttaa ja eriarvoisuutta vähentää. Viime kädessä Kääriäinen tarjoaa pelastajaksi yksittäistä, yritysten toimintaa valvovaa kuluttajaa. Raskas vastuu, meille jokaiselle.

Osuvimmalta vaikuttaakin nimenomaan ulkoministeriöön kohdistettu kritiikki. Kääriäinen hämmästelee, kuinka yksittäisen ministerin on mahdollista mullistaa koko suomalainen kehitysapu ilman, että muu poliittinen koneisto puuttuu asiaan mitenkään. Paavo Väyrysen ministerikautta Kääriäinen kuvaa suureksi järkytykseksi ja uransa tuhoksi.

Kirja on luonteeltaan muistelmateos, ja sellaisena se kannattaa myös lukea. Pitkän uran jälkeen saakin kehuskella itseään ja vähän valitella sitä, kuinka kokemattomien tunareiden kanssa on uransa varrella joutunutkaan tekemisiin.

Kirja on myös erittäin lukijaystävällinen: teksti etenee jouhevasti ja tarjoilee tasaisin väliajoin lukijalle herkullisia juoruja ja valtaa irviviä kärjistyksiä.

Kirjaa lukiessa ei jää epäselväksi se, että Kääriäinen on aidosti huolissaan köyhimpien ihmisten tilasta nyt ja meidän kaikkien elinmahdollisuuksista tulevaisuudessa. Näin purevaa tekstiä syntyy vain palavasta sanomisen halusta, ellei peräti intohimosta aiheeseen.

Kirjan viime metreillä Kääriäinen muistuttaa, että me kaikki olemme viime kädessä samassa laivassa, vaikkakin eri kansilla. Ikävä kyllä laivan nimi on Titanic.

Matti Kääriäinen: Kehitysavun kirous. Into 2015.