Se tuntuu nyt unelta. Kun Lharigtso oli pieni, hän nukkui päiväunia puutarhassa tiibetiläisen stupan alla. Stupan katto oli koristeltu kivikaiverruksilla, jotka kertoivat Buddhan elämästä.
”Joskus munkit kertoivat meille tarinoita kaiverruksista.”
Lharigtson vanhemmat työskentelivät Pekingissä kymmenennelle panchen-lamalle. Panchen-lama on Tiibetin buddhalaisuuden toiseksi korkein hengellinen johtaja dalai-laman jälkeen.
Lharigtson äiti työskenteli kirjanpitäjänä panchen-laman munkkikoulussa, ”Lännen keltaisessa temppelissä”, jossa perhe myös asui. Isä puolestaan hoiti panchen-laman yritystoimintaa.
Elämä oli rauhallista, mutta ei hiljaista. Lapset leikkivät nuorten munkkien kanssa. Iltaisin he osallistuivat keskusteluihin, joissa munkit opettivat heille mantroja surun tai stressin avuksi.
”Buddhalainen filosofia on auttanut minua paljon elämässäni. Käytän edelleen samoja mantroja säännöllisesti.”
Kaipaus kotiin
Lharigtso – tiibetiläiset eivät perinteisesti käytä sukunimiä – syntyi ja vietti varhaislapsuutensa Itä-Tiibetin lumisilla vuorilla. Sinne hän jäi isovanhempiensa hoivaan, kun isä ja äiti muuttivat töihin läheiseen kaupunkiin.
Kun tyttö seitsemänvuotiaana muutti Pekingiin, hän ei puhunut juuri kiinaa.
”Yhtäkkiä jouduin suurkaupunkiin, jossa kaikki ihmiset pukeutuivat samanvärisiin vaatteisiin, valkoiseen paitaan ja sinisiin housuihin ja kaikilla oli samanlaiset lyhyet hiukset. Tiibetissä oli monia värejä, mutta Pekingissä oli vain valkoista, sinistä ja punaista.”
Onneksi edes koti, Lännen keltainen temppeli, muistutti Tiibetistä. Rakennus oli keisari Qing Shunzhin ajalta 1600-luvulta, perinteistä tyyliä, punaiset seinät ja munkkien kaavut.
Kun Lharigtso meni kouluun, muilla lapsilla oli kaikilla samanlaiset koulupuvut. Lharigtsolla oli pitkät hiukset, hienoja Hongkongista ostettuja vaatteita ja korvakorut. Se herätti paljon uteliaisuutta.
”Oppilaat ja opettajat ympäröivät minut. Minua pyörrytti.”
1980-luvulla kiinalaiset olivat vielä köyhiä. Lharigtso sai ystäviä makeisilla. Monet eivät olleet nähneet suklaata.
Vanhemmat ostivat hänelle, kahdelle sisarelle ja pikkuveljelle hienoja vaatteita. Äiti ei sietänyt, että vaatteet likaantuivat.
”Äiti on todella hyvä matematiikassa. Joskus hän testasi minua lähettämällä minut kauppaan ostamaan makeisia. Kun tulin takaisin, hän kysyi minulta, mitä makeiset maksoivat ja mitä minun piti saada takaisin. Vastasin aina väärin. Hermostun yhä laskiessani rahoja.”
Lapsena Lharigtso puhui vähän. Kotona oltiin usein hiljaa.
”Minulla oli tapana kuvitella asioita mielessäni. Samalla tavalla teen nykyisinkin ennen kuin haluan ilmaista jotain, olipa se kirjoittamista, valokuvaamista tai elokuvan tekemistä.”
Kun sukulaiset tulivat Tiibetistä vierailulle, Lharigtso yritti karata heidän mukaansa, monta kertaa. Hän kaipasi Tiibetiin jääneitä isovanhempiaan, varsinkin isoäitiään, joka oli läheinen.
”Isoäitini sanoi minulle: älä karkaa ennen kuin olet opiskellut. Opiskele ensin ja karkaa vasta sitten”, Lharigtso nauraa.
Paluu Tiibetiin
Sisarukset asuvat nykyisin Pekingissä ja tekevät bisnestä. Lharigtso puolestaan teki kuten isoäiti neuvoi.
Hän opiskeli journalismia ja lähti työharjoitteluun Tiibetiin. Lhasassa Xizang TV-kanavalla hän organisoi ja suunnitteli taide- ja kirjallisuusohjelmia sekä näytteli niissä. Valmistuttuaan hän taisteli itselleen työpaikan BTV-kanavalla Pekingissä kansainvälisten elokuvien osastolla. Työ keskittyi elokuviin ja filmitähtiin.
”Työskentelin siellä muutaman kuukauden, mutta se ei ollut minulle oikea paikka. Halusin tehdä jotain omaa.”
Kun hän ilmoitti irtisanoutuvansa, pomo ei meinannut uskoa sitä todeksi. Sellaiset työpaikat olivat haluttuja Pekingissä. Vanhemmatkin olivat hyvin vihaisia, muistelee Lharigtso huvittuneena.
Sitten sattumalta hän tutustui saksalaiseen arkkitehtien kansalaisjärjestöön, joka etsi ihmisiä työkeikalle Tiibetiin. Järjestö kunnosti vanhoja temppeleitä. Lharigtso pääsi tutustumaan kotimaahansa aivan uudella tavalla.
”Olin käynyt maaseudulla teini-ikäisenä tapaamassa sukulaisia, mutta tämä oli aivan erilaista. Pääsin matkustamaan eri puolilla Tiibetiä ja tapasin paljon erilaisia ihmisiä. Tiibetin luonto ja maisemat liikuttivat minua syvästi.”
Mutta se oli myös outoa. Lharigtso oli pitkästä aikaa kotimaassaan.
”Tunsin itseni ulkopuoliseksi, kuten nyt Suomessa.”
Nukkuvaan maahan
Suomeen Lharigtso tuli miehensä kanssa vuonna 2008, koska Yle tuki heidän yhteistä projektiaan. Hän istui talvella pimeässä lentokenttäbussissa ja yritti ymmärtää, miksi oli tullut tänne.
”Ihmettelin, että mikä tämä paikka oikein on. Oli pimeää ja hiljaista, mietin, nukkuuko tämä maa. Ihmiset olivat vakavia ja katsoivat poispäin.”
Pelkoa lietsoivat suomen kielen kurssin opiskelijat, jotka kertoivat rasismista ja suomalaisten epäsosiaalisuudesta.
Vaikka kuva on monipuolistunut, Lharigtsolla on silti vahva käsitys siitä, että suomalaiset ovat erilaisia kuin muut eurooppalaiset.
”Suomalaiset ovat vähän kuin vihaisia lapsia, eikö totta? Kun he raivostuvat, he eivät todellakaan hillitse itseään.”
Nykyisin Lharigtso työskentelee Helsingissä EHYT ry:n ja Kunnon Elämä ry:n Elokolo-nimisessä kohtaamispaikassa, jossa voi lukea lehtiä ja kirjoja, käyttää tietokonetta ja katsella televisiota.
”On kiinnostavaa jutella erilaisten ihmisten kanssa. En ole kovin ujo. Elokolon kautta olen tutustunut toiseen puoleen suomalaisista.”
Visio unessa
Lharigtson lauseet tulevat parin kolmen sarjoissa. Välillä hän on pitkään hiljaa. Vaikuttaa siltä kuin hän kuuntelisi sanojensa kaikua. Tai kuin hän ei aivan uskoisi puhuvansa omasta elämästään.
”Se tuntuu kuin unelta”, hän sanoo jälleen ja tuijottaa jonnekin kauas.
Joistain ihmisistä heidän elämäntarinansa virtaa saumattomana jatkumona. Lharigtso leikkaa käsillään muistojen irrallisia välähdyksiä. Elämä on täynnä jyrkkiä leikkauksia: Varhaislapsuuden Tiibet, lapsuuden Peking ja aikuisuus Aasian maissa, Euroopassa ja Yhdysvalloissa.
Tiibetin jälkeen hän matkusteli ja työskenteli Tibet Heritage Fundin mukana myös Intiassa, Thaimaassa ja Nepalissa.
”Olen asunut muutamia kuukausia siellä täällä. Sen verran, että minulla on kuva monesta maasta ja niiden asukkaista.”
Ulkopuolisuus on osa Lharigtsoa, eikä se tunnu vaivaavan häntä. Vaikka Lharigtso on asunut Suomessa jo kuusi vuotta, hän on elokuvaa tehdessään oleillut pitkiä aikoja Aasiassa sen aikana. Edelleen hän viettää kuukausia vuosittain perheensä luona. Hänen paikallaan olonsa on niin kevyttä, että sitä odottaa koko ajan, koska hän lehahtaa tiehensä.
On helppo ymmärtää, miksi hänestä on tullut taiteilija.
”Taiteilija?” hän naurahtaa epäuskoisesti ja katsoo pois. ”Se on kaunis sana, joka on luotu tarkoittamaan jotain… Ystäväni joskus puhuvat minusta niin, mutta minäkö? Taiteilija?”
Lharigtso on yhdessä suomalais-irlantilaisen miehensä Donagh Colemanin kanssa tehnyt dokumenttielokuvan Sanansaattaja (2013) Tiibetin arvostetusta, Kalevalaan rinnastettavasta suullisesta Gesar-eepoksesta.
”Gesar on tuttu lapsuudestani. Olin unelmoinut, että jos tekisin joskus elokuvan, haluaisin tehdä sen siitä. Kun tapasin Donaghin ja sain tietää hänen olevan elokuvantekijä, kysyin, haluaisiko hän tehdä elokuvan Gesarista. Hän suostui.”
Dokumentissa esiintyy jakkeja paimentava Dawa, joka sai 13-vuotiaana unessa sarjan näkyjä. Niiden avulla hän sai lahjan kertoa kunigas Gesarin eeppisen tarinan. Hän alkoi laulaa tuhansia säkeistöjä maailman pisintä eeposta ja pian hänestä tuli kuuluisa runonlaulaja.
Lharigtso vierastaa länsimaisten ihmisten eksotiikan ja mystiikan nälkää.
”En halunnut korostaa niinkään aiheen mysteeriä. Halusin ihmisten tietävän, että Tiibetissä on luotu näin kaunista runoutta.”
Lharigtso on myös valokuvaaja ja tehnyt radio-ohjelmia. Vapaa-aikanaan hän maalaa.
Seuraavaksi hän tekee taiteellisen lyhytelokuvan Suomessa.
”Työskentelen nopeasti sitten, kun alan tehdä jotain. Sitä ennen suunnittelen ja kuvittelen asioita mielessäni.”
Aivan kuin jo lapsena.