”S oisipa se Pitbullin uusi biisi, Fireball!”, zen-mestari Karen Terzano, 64, toivoo selatessaan auton radiokanavia. Matkustamme Helsingistä kohti Kataloisissa sijaitsevaa vanhaa kyläkoulua, jonka Terzano osti viime vuonna kodikseen. Paitsi koti, koulu on Terzanon luotsaaman Tavallinen Mieli Zendo -yhdistyksen retriittikeskus. 

Biisitoive yllättää takapenkin kolme oppilasta. Pitbullin musiikin yhdistäisi äkkiseltään ennemmin teinien yökerhoon kuin zen-buddhalaisuuden jukeboksiin.

Terzano ei mahdukaan stereotyyppisiin mielikuviin siitä, millainen zenin harjoittajan pitäisi olla. Taannoin Terzano rikkoi hiljaisuuden luukuttamalla Rolling Stones’in Sympathy for the Deviliä kesken kävelymeditaation.

”Ja voitko kuvitella, olin ainoa joka tanssi. Kukaan ei uskaltanut irrotella kanssani”, Terzano sanoo.

Tosiasiassa zen-meditaatiossa ja retriitillä harjoitellaan kohtaamaan itsensä sellaisenaan. Tuntikausia istuminen ei ole helppoa. Terzanon mukaan se kuitenkin auttaa purkamaan ajatusten ja tunteiden solmuja.

Perillä ovat vastassa hiljaisen retriitin eli sesshinin valmistelut. Pian entisen kyläkoulun liikuntasalin lattialla istuu jo parikymmentä aikuista, jotka tuijottavat seinää.

Buddhalaiseen tavan mukaan Terzano ei pyydä työstään palkkaa, vaan oppilaat maksavat hänelle  omantuntonsa mukaan, pieneen puiseen lippaaseen.

Päihteiden värittämä nuoruus

Karen Terzano kasvoi kodissa, jossa isä oli alkoholisti ja äiti narsistinen. Isän tullessa töistä kotiin, pöydällä odotti pari martinia, jotka vanhemmat joivat ennen illallista. Tytär itse alkoi juoda 13-vuotiaana.

”Minulla on samat geenit kuin vanhemmillani. Miksi en olisi löytänyt alkoholia selviytymiskeinokseni?”

Juominen toi rentouden tavalla, jota ei muutoin voinut saavuttaa. Riippuvuus syntyi nopeasti. Terzanon kuvailee päihteiden hallitsemaa nuoruuttaan synkäksi ajanjaksoksi, jolloin tunsi olevansa läpikotaisin viallinen ihminen.

”En osannut silloin pukea tätä sanoiksi, mutta minusta tuntui kuin en olisi ollut oikeutettu elämään.”

Terzano etsi vastauksia pahaan oloonsa psykologian opinnoista ja Anonyymien alkoholistien 12 askeleen toipumisohjelmasta. Nainen puhuu alkoholinkäytöstä, tunnesyömisestä ja monista muista helposti häpeällisinä pidetyistä tavoista usein selviytymiskeinoina. Hän itse häpesi alkoholin käyttöään visusti yksin, kunnes meni 23-vuotiaana AA:n tapaamiseen.

”AA:ssa hämmennyin, kun kuulin oman tarinani niin monesta suusta. Sitä ennen olin kuvitellut olevani yksin ja ulkopuolinen.”

Toipumisohjelman aikana Terzano myönsi olevansa voimaton kontrolloimaan juomistaan yksin. Prosessissa oma tahto luovutettiin itseä suuremmalle voimalle. Terzano ei kyennyt luottamaan mihinkään muuhun voimaan kuin valtamereen.

”Kyse oli jääräpäisyydestä luopumisesta. Se on hankalaa monille, joille luottaminen on vaikeaa.”

Vaeltaminen hiljensi pulisevan mielen

Toipumisohjelman askelista tuli elämäntapa, jossa tärkeää oli päivittäinen moraalinen itsetutkiskelu. Yhtäläisyys itämaiseen filosofiaan alkoi hahmottua.

Terzano laittoi korkin kiinni ja eli päällisin puolin hyvin. Oli aviomies, lapsi ja ura psykologina, mutta sisällä kalvoi tyhjyys ja tuska, jota edes zenin löytäminen tai hotellin pyörittäminen Costa Ricassa eivät hiljentäneet.

Kun 2000-luvun puolivälissä tuli avioero, Terzano lähti aamuisin auringon noustessa  kävelemään vuorille.

”Asuimme Costa Ricassa keskellä viidakkoa, mutta olin elänyt 30 vuotta pääni sisällä. Olin kadottanut yhteyden luontoon, kun olin elänyt kaikkea sitä varten, minkä piti tehdä minut onnelliseksi: ura, perhe, lapset.”

Terzano päätti vaeltaa pitkään ja yksin. Hän oli 57-vuotias lähtiessään puoleksi vuodeksi 3500 kilometrin Appalakkien vuorivaellukselle.

Erämaassa elämästä tuli hyvin yksinkertaista. Vuodenajat ja tunnit menettivät merkityksensä. Väliä oli lopulta vain sillä, paistoiko aurinko vai oliko pimeää, satoiko, oliko kylmä tai kuuma. Kävely oli rankkaa ja vaati sinnikkyyttä. Uupumus ja levon mahdollistava taukopaikka eivät aina osuneet samaan kohtaan.

Terzano koki yhteyden luontoon ja toisiin kulkijoihin palaavan. Toisinaan iltaisin joukko yksinäisiä vaeltajia kokoontui syömään ja pelaamaan korttia yhdessä. Terzano huomasi ensimmäistä kertaa ikävöivänsä muita ihmisiä heidän jatkettuaan omille teilleen. Aiemmin hän oli ollut ihmissuhteissa varpaillaan.

Sama ikävä tuntuu nyt Suomessa joka kerta, kun kyläkoulu hiljenee vieraista.

”Minä todella ikävöin ihmisiä heidän lähtiessään.”

Appalakkien vaellusta seurasi sarja eri mittaisia vaelluksia, joilta Terzano kirjoitti blogia trailjournals-sivustolle. ”Käveleminen rauhassa vain kävelemisen vuoksi voi hiljentää mielemme pulinan. Se mahdollistaa meidän tulla tietoisiksi taustalla jo olleesta rauhasta. On todellinen siunaus tuoda tämä tietoisuus rauhasta takaisin arkielämään”, Terzano kirjoittaa blogissaan.

Herkistymistä jokapäiväiselle hyvälle

Juuri tuota rauhaa Terzano tuo monen suomalaisenkin arkeen zeniä opettaessaan. Hän asuu puolet vuodesta Suomessa, puolet Yhdysvaltojen Mainessa. 

Osa-aikainen elämä Suomessa on pelkkää sattumaa. Nelisen vuotta sitten, pian zen-opettajavihkimyksensä jälkeen Terzano tapasi retriitin lounaspöydässä suomalaisen miehen, Teemu Kankaan. Tämä halusi Terzanon ehdottomasti opettajaksi Suomeen.

Aluksi idea ei tuntunut toteuttamiskelpoiselta.

”Sanoin Teemulle, että voin tullakin, jos keräätte rahat lentolippuun.”

Melko pian Terzanolle saapui sähköposti: Meillä on rahat kasassa. Tuletko Suomeen?

Terzanolla on kerrottavanaan monivaiheinen polku oman tiensä etsimisestä. Pitkiä matkoja vaeltanut zen-mestari kuitenkin ihmettelee, miksi juuri hänestä pitäisi kirjoittaa.

”Miksi emme kirjoittaisi vaikkapa tänään meitä kaupan kassalla palvelleesta naisesta, hänen kuulumisistaan?”, Terzano kysyy.

Hänen mielestään tarinat ovat tärkeitä, mutta niiden sijaan meidän tulisi herkistyä ennemminkin jokapäiväiselle hyvälle, joka ympäröi meitä.