Useampi kuin joka viides helsinkiläinen on nuori, 15–29-vuotias. Moni asuu yksinhuoltajaperheessä, moni myös maahanmuuttajaperheessä. Helsinkiläisnuorten elinympäristö on muuttunut viime vuosina köyhemmäksi ja vaarallisemmaksi. Seksuaalinen häirintä ja väkivalta yleistyvät, köyhät ja rikkaat erottuvat toisistaan, ja yhä useampi on vaarassa syrjäytyä.

Nuorisotoimi yksin ei voi helsinkiläisten nuorten asemaa parantaa, mutta ainakin se voi kuunnella, millaisia palveluja nuoret tarvitsevat.

Kävimme nuorisotoimenjohtaja Tommi Laition kanssa kahdella nuorisotalolla jututtamassa nuoria heidän elämästään. Kuljimme Helsingin keskustasta Pasilaan ja Malminkartanoon julkisilla.

”Nuoret ovat erityisen riippuvaisia toimivasta joukkoliikenteestä”, Laitio huomauttaa.

Seikka, johon moni aikuinen ei ehkä kiinnitä huomiota.

***

P asila on epämiellyttävyydestään kuuluisa kaupunginosa. Matkalla nuorisotoimenjohtaja Tommi Laitio kertoo siitä, millaista nuorisokulttuuria hän haluaa Helsinkiin luoda.

”Selvitämme millaista nuorten elämä on ja mistä he haaveilevat. Kehitämme yhdessä ratkaisuja. Suomessa kansalaisuus ja kuluttajuus ovat menneet jotenkin sekaisin. Toimitetaan sitä, mitä pyydetään. Jokainen moderni firma on tajunnut, että pitää ymmärtää käyttäytymistä, jotta voidaan vastata todellisiin tarpeisiin. Julkisella puolella pitää tajuta sama”, Laitio pohtii.

Yksi työkalu on Helsingin Nuorten hyvinvointikertomus 2014, jota varten nuoristoimen työntekijät jalkautuivat nuorison keskuuteen, niin kuin mekin nyt.

***

Pasila on nuorten kohtaamispaikka, koska se on liikenteen solmukohdassa. Länsi-Pasilan nuorisotalolle tulee nuoria ympäri kaupunkia, koska sinne on helppo tulla. Tällä kertaa kaikki paikalla olevat ovat kotoisin Länsi-Pasilasta.

Hyvinvointikertomus selvittää, että nuoret ovat erittäin asuinaluetietoisia.

Täällä he esimerkiksi tekevät selvän eron Länsi- ja Itä-Pasilan välille. Länsi on hyvä, itä paha. Melko klassinen asetelma kaupungeissa kautta maailman.

Nuorten harrastukset ovat nykyään aika sukupuolittuneita: Pasilassa tytöt käyvät tanssitunnilla, ja pojat pelaavat sotapelejä tietokoneella.

Pojat istuvat luurit korvilla pelaamassa League of Legendsiä. Sitä kaikki voivat pelata yhdessä. Puolet pelaajista ovat terroristeja ja puolet poliiseja, ja he käyvät keskenään korttelisotaa nimeltä mainitsemattomassa arabimaassa.

Pojat sanovat, että he ovat täysin tyytyväisiä siihen, mitä Länsi-Pasilassa on.

”En edes käy juuri koskaan missään muualla”, yksi heistä tarkentaa.

Kun tarkemmin kyselen, ilmenee, että pojat kaipaisivat Länsi-Pasilaan edullisia ruokapaikkoja. Koulun jälkeen on usein hirveä nälkä, ja jostain pitäisi saada kunnollista ruokaa, ei pelkkää mehua ja keksejä Siwasta tai Alepasta.

***

P asilassa tytöt tanssivat. He käyvät disco-, hip hop ja street-tanssitunneilla.

Tapaamme 14-vuotiaat Lilli Kangassalon ja Sonja Sharkerin. Tytöt ovat kotoisin Länsi-Pasilasta ja asuneet siellä lähes koko ikänsä.

He eivät kuitenkaan käy pasilalaisten lähikoulua, Alppilan yläastetta, vaan ovat pyrkineet ja päässeet ”kaupungin parhaimmalle yläasteelle” Töölön yhteiskouluun. Molemmat onnistuivat pääsemään latinankieliselle luokalle. Luvassa on matka Roomaan.

Koulu on molemmille tärkeä ja se viekin suurimman osan ajasta. Esseitä pitää tehdä viikoittain ja kotiläksyjä on niin paljon, että joskus niiden ääreen meinaa nukahtaa. Molemmilla on aikomus jatkaa lukioon. Sharker suunnittelee jopa kaksoistutkinnon tekemistä.

Myös tanssi on tärkeää. Toiseksi tärkein asia tyttöjen maailmassa. Se on vaihtelua koulunkäynnille.
Sharker on kotiutunut nuorisotalolle luonnollisena jatkumona iltapäiväkerhosta, jo kolmasluokkalaisesta lähtien. Kangassalo puolestaan on tullut nimenomaan tanssituntien perässä.

***

Sharker ja Kangassalo kertovat, että Länsi-Pasila on turvallinen ja mukava kotiseutu, mutta jo radan yli Itä-Pasilaan meno sisältää vaaroja.

”Siellä on häröporukkaa, humalaisia ja pedofiileja”, tytöt sanovat.

Nuoret kutsuvat pedofiileiksi vanhempia miehiä, jotka ahdistelevat tyttöjä, seuraavat heitä, ja ehdottelevat. Mitään vakavaa ei ole tapahtunut, mutta tilanteet ovat inhottavia ja pelottavia.

Tyttöjen kokemus on Helsingissä yleinen. Tutkimuksissa on havaittu, että useampi kuin joka viides tyttö kokee Helsingissä seksuaalista väkivaltaa, ja varmasti useampi lievempää huutelua ja tilanteita, jotka koetaan seksuaalisesti värittyneinä ja ahdistavina. Se on paljon.

Muuten Kangassalo ja Sharker eivät Helsingissä pelkää ja he liikkuvatkin aktiivisesti ympäri kaupunkia. Tapaamiset sovitaan WhatsApp -älypuhelinsovelluksessa. Viestejä kulkee joskus tuhansiakin päivässä. Jos Pasilasta poistutaan, mennään yleensä keskustaan leffaan tai syömään, tytöt kertovat.

Tytöt ovat tyytyväisiä elämäänsä. Ainoastaan kesällä he kaipaisivat Pasilaan vähän enemmän aktiviteetteja. Nuorisotalo on kiinni ja vanhemmat töissä.

”Puistoon mennään klo 16 ja hengaillaan iltaisin siellä, kun lapset ovat lähteneet pois.”

Tytöt ovat kuitenkin huolissaan nuorempien lasten pärjäämisestä.

”Jos kaupungin rahat eivät riitä alueen kehittämiseen, niin ainakin lasten puistoruokailu pitäisi säilyttää”, Sharker sanoo.

H yvinvointikertomuksen mukaan helsinkiläisnuoret jakautuvat entistä voimakkaammin niihin, joilla on ja niihin, joilla ei ole.

“Eriarvoisuus ei ole Helsingissä vain taloudellista”, Laitio huomauttaa matkalla Malminkartanoon.

“Eriarvoisuus on myös sitä, että liian moni on feidannut tai valehdellut. Nuori on siten kehittänyt suojamekanismin, jossa keneenkään tai mihinkään ei kannata kiintyä, koska siinä aina saa vaan turpiinsa”, Laitio sanoo.

Malminkartano on yksi Helsingin pohjoisimpia asuinalueita. Tapaamme nuorisotalon keittiössä 14-vuotiaat Oliver Vistalin ja Aku Tikkasen sekä 17-vuotiaan Jan Lemettisen.

Keittiö on siisti, koska siellä ei ole tänään laitettu ruokaa. Edellispäivänä on sattunut joku ”häppening” jossa muun muassa käytettyjä nuuskapusseja on lentänyt seinille.

Niinpä talon innokkaat kokit, kuten Oliver Vistal, eivät ole tänään päässeet näyttämään taitojaan.

Pojat ja ruoka. Teini-ikäiset pojat söisivät niin paljon ruokaa kun heille antaisi, sanovat monet teinien vanhemmat. Mutta kulttuuri on muuttunut niin, että perheissä ei viikolla välttämättä tehdä iltaruokaa lainkaan, vaan jokainen syö itse. Pojille tämä voi olla rankkaa, jos ruokaa ei osaa itse laittaa, tai siihen ei ole tarpeeksi rahaa. Niinpä nuorisotalo tulee apuun, ja toiset nuoret.

Vistal kertoo, että hän tulee mielellään nuorisotalolle kokkailemaan ja tekee ruokaa samalla kaikille. Pizzaa ja pastaa, keksejä ja kakkuja. Aku Tikkanen osaa tehdä karjalanpaistia.

”Me pohditaan yhdessä usein torstaisin talokokouksessa, että mitä haluttaisiin syödä. Ruokatarvikkeet käydään hakemassa ohjaajan kanssa nuorisotalon rahoilla, tai joskus ohjaajat käy kaupassa aikaisemmin, että tarvikkeet ovat valmiina”, Vistal kertoo.

Hänen tekemästään ruuasta yleensä muutkin tykkäävät, ja ”siitä tulee mielihyvää, kun tekee muillekin kuin itselle”, hän sanoo.

Laition mielestä tässä on iso pointti. Hän haluaa kasvattaa Helsingin empaattisimman sukupolven – sellaisen, joka kokee saavansa ja haluaa vuorostaan itse antaa jotain takaisin yhteisölleen.

”Että he oppisivat arvostamaan itseään, toisiaan ja asuinympäristöään.”

***

Nuorisotalo on auki 17–21. Jos pojat eivät ole talolla, he ovat Helsingin keskustassa syömässä, leffassa tai jalkapallo-ottelussa. Ravintoloista suosittuja ovat pikaruokapaikat ja kiinalainen.

Käyntiä tulee usein myös Vantaan puolelle. Välillä pojat käyvä syömässä Myyrmäessä, eikä kaupungin raja merkkaa mitään. Sinne mennään, mihin on tarve mennä. Ja Myrtsiin pääsee pyörällä tai jopa kävellen, jos ei satu olemaan bussikorttia.

“Helsingin uusi yleiskaava lähtee siitä, että kaupungissa on useampi keskusta ja kaupunkimainen elämä leviää laajemmalle. Se on nuorten näkökulmasta hyvä. Se nostaa lähiympäristön merkitystä, ja antaa myös nuoristoimelle toimintasäteen”, Laitio sanoo.

Pojat liikkuvat myös paljon ympäri kaupunkia. What’s appissa tai Skypellä sovitaan, mitä tehdään. Kaikilla ei kuitenkaan ole älypuhelimia. Jääkö silloin porukan ulkopuolelle?

”Voihan sitä koulussa sopia”, Jan Lemettinen sanoo. Pojat ovat hetken hiljaa ja myöntävät sitten, että kyllä varmaan aika vaikeaa on pysyä porukoissa mukana, kun puhelimessa on erilaisia ryhmiä, joissa ”vietetään aikaa” lähes yhtä paljon kuin kaupungillakin.

Poikien mukaan Malminkartanolla ei ole valtavan hyvä maine, vaikka he itse viihtyvätkin hyvin. Metikössä on juoppoja ja jotkut tekevät tuhotöitä. Tuhotyöt ovat ikkunoiden rikkomisia ja alakerroksissa asuvien kiusaamista. Koriskentän kori on rikottu ja kaupoista ryöstellään.

”Voi olla, että jollain on tylsää”, pojat arvelevat syyksi tuhotöihin.

Joka tapauksessa Maltsu on parempi kuin Kannelmäki, missä ostarilla ja asemalla on ”nistejä”.

Mutta mitä Maltsuun sitten tarvittaisiin? ”Valaistusta saisi olla lisää, ja nurmikkokenttiä, joilla voi pelata ja hengailla kesällä”, he sanovat. Myös luvalliset graffitiseinät tulisivat tarpeeseen.

Mutta on Maltsussa ylpeydenaiheitakin: Malminkartanon mäki auringonlaskuineen on ihan huippu. Se on Helsingin korkein mäki, ja sellaista ei ole missään muualla!

***

L ähdemme takaisin keskustaan.  Summaamme illan kokemukset. Eniten meitä liikutti poikien halu olla toisille hyödyksi. ”Hyödyksi oleminen on ihmisen perustarve”, Laitio sanoo.

Myös tytöt olivat huolissaan siitä, jatketaanko pikkulasten puistoruokailua.

Toinen teema, jota pohdimme, on lasten ja nuorten oikeus hyvään kasvuympäristöön.

”Meidän on pystyttävä sellaisiin eriarvoisuutta vähentäviin tekoihin, jotka eivät lisää häpeää. Se tarkoittaa kauniita kirjastoja, lähikoulun vahvistamista ja sosiaalista asuntotuotantoa. Mutta myös kaupunkitapahtumia ja iloa”, Tommi Laitio sanoo.

Kuvat: Liisa Takala