Kahdeksan vuotta sitten matkustin Intiaan hakeakseni tuntumaa kuvajournalistin ammattiin. Matkan myötä tein päätöksen: vaihdoin yliopisto-opinnot kenttätyöhön. Oppiminen kirjoista vaihtui tiedon keräämiseksi ihmisiltä.

Olen yhä samalla matkalla tuolloin kohtaamieni ihmisten vuoksi.

Kullakin matkalla suurin yllättäjä ovat olleet lapset, joiden oma-aloitteisuus ja omanarvontunto ylittävät useimpien aikuisten odotukset – myös omani.

Viime syksynä dokumentoin malilaisten pakolaisten elämää. Nigerissä sijaitsevalla leirillä valveutuneet lapset kiersivät teltasta telttaan kertomassa aikuisille koulutuksen tärkeydestä. Lapset kehottivat vanhempia laittamaan lapsensa kouluun: vain siten lapset pystyvät vaikuttamaan perheidensä asemaan leiriyhteisössä.

Kysyessäni aktivismin motiiveja 14-vuotiaalta Zainabulta, hän vastasi suoraan ja nopeasti: ”Se on yksinkertaista. Näen joka päivä edessäni asioita, joita pitäisi parantaa. Lapset kulkevat toimettomina ympäriinsä. Hehän kuuluisivat kouluun! Ainut tapa on tarttua toimeen itse.”

Koulutuksen puute asettaa kehitysmaiden lapset asemaan, jossa vaihtoehtoa tulevaisuudelle ei juuri ole. Tiedon ja osaamisen puute johtavat perheet köyhyyden kierteeseen.

Koulun merkitys ei konkretisoidu pelkästään perheiden talouden parantumisessa, vaan perusihmisoikeuksien toteutumisessa. Koulu ei tuota ainoastaan tietoa, vaan antaa myös omanarvontuntoa. Se ei pelkästään tarjoa lapsille mahdollisuutta vaikuttaa omaan elämäänsä, vaan luo jatkumoa myös muiden elämänlaadun parantamiseksi.

Keniassa ympärileikkausta paenneet tytöt saivat lapsena tuntemalleen pelolle vahvistuksen, kun heille kerrottiin koulussa ympärileikkauksen vaaroista. Vasta oppikirjojen konkreettiset kuvat ja sanat sekä opettajien tarjoama tieto saivat tytöt toiminaan. Ilman niitä ympärileikkauksen vastustaminen oli perustunut pelkästään tunteelle. Koulussa tiedosta tuli tunteen jatke, ase toimia aktiivisesti ympärileikkausta vastaan.

Koulu kuulostaa itsestäänselvyydeltä, vaikka on harvoin sitä käytännössä. Länsimaissa koemme peruskoulun velvollisuutena. Monessa kehitysmaassa koulutus voisi estää nuorten syrjäytymisen ja passivoitumisen – ja toisaalta myös poliittisen radikalisoitumisen.

Todistan työssäni kuukausittain, kuinka pelkästään tieto on tarpeeksi sytyttämään nuoren ajattelemaan, toimimaan ja ottamaan vastuun tulevaisuudestaan. Kun tapaamani lapset ja nuoret ymmärtävät mahdollisuutensa, he alkavat automaattisesti haaveilla laajemmasta yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta.

Erityisesti yksi ensimmäisen Intian-matkani hetki on jäänyt elävästi mieleeni. Dokumentoidessani lapsityöläisiä pääsin haastattelemaan lapsia, jotka olivat päässeet kansalaisjärjestön avulla ensimmäistä kertaa elämässään koulun penkille. Kaikille lapsille ei toki käynyt yhtä hyvin. Kysyin 12-vuotiaalta tytöltä, miltä hänestä tuntuu se, että hän oli yksi harvoista kouluun pääsijöistä, mutta muut lapset joutuivat jäämään tehtaaseen töihin?

Tyttö katsoi minua vakavana ja hetken hiljaisuuden jälkeen vastasi: ”Ajattelen niitä lapsia joka päivä. Opiskelen siksi, että minusta voisi joskus tulla yksi niistä, joka saa muut lapset pois töistä.”

En ole tuon jälkeen kuullut lapsen suusta vastuullisempaa lausetta. Enkä keksi, miten koulusta saatua tietoa tai taitoa voisi käyttää hyödyksi tuon paremmin tai kauniimmin.

Meeri Koutaniemi & Plan Suomi: Kaukana Kotoa – Tabareybareyn tytöt Merihaan Pannukakkusaaren Taidetuvassa (Haapaniemenkatu 7-9 b, Helsinki) 1.5 – 31.6.

Meeri Koutaniemi ja Lea Pakkanen & Kirkon Ulkomaanapu: Valokuvanäyttely Burman rohingya-pakolaisten kouluista Helsingin Kluuvin kauppakeskuksessa 11.5. asti.

Zainabu Musa, 14, asuu Tabareybareyn pakolaisleirillä Nigerissä. Hän kertoo leirin aikuisille lasten suojelusta, oikeudesta koulutukseen ja väkivallan ehkäisemisestä perheissä. Hän sanoo olevansa etuoikeutetussa asemassa, koska osaa lukea ja kirjoittaa. Kyky on lisännyt hänen vapaudentunnettaan ja uskoa omiin tulevaisuuden mahdollisuuksiin.