Yksityiskoulun markkinointiedustaja katsoi minua kuin olisin sanonut jotain täysin käsittämätöntä.
Kyllä, olen varma, että poikani voi käydä koulua vaikka hän liikkuu pyörätuolilla. “No siinä tapauksessa erityisopettajamme pitää arvioida, koituisiko poikanne koulunkäynnistä täällä muille epämukavuuksia.”
Vaikka olen päättänyt jo aikaisemmin, että poikani käy koulunsa Suomessa, olin ottanut vastaan kutsun tutustua istanbulilaiseen yksityiskouluun. Halusin nähdä, miten se suhtautuisi liikuntavammaiseen hakijaan.
Edustaja yritti piilottaa asenteellisuutensa kiertoilmaisujen taakse. Tosiasiassa hän tarkoitti, että erityisopettaja päättäisi, tulisiko liikuntavammaisen lapsen läsnäolosta muille oppilaille “epämukava” olo, eli kelpaisiko pyörätuolilla liikkuva lapsi koulun oppilaaksi.
Ennen kuin mainitsin poikani pyörätuolista mies oli kertonut, kuinka nelivuotiaat oppivat koulussa kolmea kieltä ja eri taitoja aamuyhdeksästä neljään. Välillä he tutustuvat myös nanoteknologiaan ja kriminologiaan. Luokalla on 18 lasta, opettaja ja kouluavustaja. Vanhemmat voivat seurata opetusta netissä, kaikissa luokissa on kamerat. Lukuvuosimaksu on noin 8000 euroa.
Hintaan ei ilmeisesti kuitenkaan sisälly tasa-arvon ja tasavertaisuuden opettaminen, koska edes koulun markkinointiedustaja ei tunne niitä.
Poistuin paikalta sekavin tuntein. Vaikka Turkissa on 8,4 miljoonaa vammaista, monet syrjivät heitä avoimesti. Jopa perusopetuksen saamiseksi on taisteltava. Ei ihme, että 36 prosenttia vammaisista on lukutaidottomia. Osa ihmisistä ei haluaisi nähdä vammaisia arjessa lainkaan. Edes paikallisissa lastenohjelmissa ei täällä näy vammaisia, toisin kuin esimerkiksi Postimies Patessa, jossa yksi lapsihahmoista istuu pyörätuolissa.
Kotiin palattuani luin kuinka Suomessa etsitään säästöjä lieventämällä uusien asuntojen esteettömyysnormeja. Olin yhtä typertynyt kuin yksityiskoulun markkinointiedustaja, mutta päinvastaisesta syystä. Hyvinvointivaltion polulta ei kannata poiketa hetkeksikään, ellei siltä haluta lopulta eksyä ja todeta, ettemme olekaan enää tasavertaisia. Suunnitelma on myös taloudellisesti lyhytnäköinen, sillä Suomessa on 20 vuoden päästä 1,5 miljoonaa vanhusta. Ehdotus on myös mainio esimerkki siitä, kuinka osa ihmisistä luulee, ettei vammaisuus voi koskaan kohdata heitä itseään. Liikuntaesteisyys voi kuitenkin tulla osaksi omaa arkea. Kylpyhuoneiden lattiat voivat olla viheliään liukkaita ja lapsenlapsikin voi syntyä ennen aikojaan. Nöyryydestä ja inhimillisyydestä ei kannata tinkiä koskaan. Elämä yllättää.