Taiye Selasin esikoisromaani Ghana ikuisesti on vaikuttava, mieleen painuva teos, joka jättää lukijan kuitenkin välimatkan päähän.

Perheen isä, ghanalainen kirurgi, kuolee hitaasti sydänkohtaukseen. Perhe on hajonnut, ja kuolema pakottaa sen kohtaamaan menneisyyden. Ja vasta siitä kertomus pääsee vauhtiin.

Kiinnostavin kirjan teemoista liittyy siirtolaisuuteen ja sen mukanaan tuomaan kulttuuriseen katkokseen. Perheen isä lähtee Ghanasta rutiköyhänä opiskelemaan Yhdysvaltoihin lääketiedettä. Sinne pakenee myös perheen nigerialainen äiti Biafran sotaa. Kaksin pari rakentaa vauraan keskiluokkaiset puitteet lapsilleen ja vaikenee samalla menneisyydestään. Lapset kasvavat kulttuurisessa ja sosiaalisessa tyhjiössä.

Ilman siteitä omaan kulttuuriin ja sukuun perhe on liian kevyt, Selasi tuntuu sanovan. Sen jäsenet leijuvat erilleen.

Selasin runollinen tyyli on upea, mutta hän käyttää liikaa etäännytystä. Hän lavastaa lukijan eteen näytöksen alkutilanteita: Isä kuolemassa puutarhassa, äiti istumassa synnytyssairaalassa. Kertoja kertoo etukäteen, mitä tulee tapahtumaan. Tyyli tuo kertomukseen kohtalonomaista voimaa, antiikin tragedian tuntua, mutta samalla myös välimatkaa henkilöihin.

Lisäksi kaksi kirjan henkilöä, kirurgi-isä ja tytär Taiwo, kuvittelevat itsensä usein elokuvakohtauksen päähenkilöksi. Henkilöt analysoivat tunteitaan oivaltavasti, mutta sekään ei auta. He ovat vieraita itselleenkin.

Henkilöhahmot ovat traagisia. He ovat jaloja: epätavallisen kauniita, poikkeuksellisen lahjakkaita ja menestyneitä. Kaikki ovat opiskelleet huippuyliopistoissa. Kuten tragedioissa nämäkin ihmiset ovat suurempien voimien vankeja – olivatpa ne vanhempien valintoja tai kätkettyjä motiiveja. He joko suorittavat tunnollisesti rooliaan tai kapinoivat sitä vastaan ja kadehtivat toisiaan.

Vanhempien valinnat ovat kirjan tapahtumien kannalta avainasemassa: Isä jättää perheensä. Äiti lähettää kaksoset velipuolensa luo Nigeriaan. Mutta miksi? Siihen kirja ei malta vastata kunnolla.

Muodoltaan Ghana ikuisesti ei ole tragedia. Psykologinen tuho on tehty ennen kirjan kronologian alkua. Kirjan lopussa perhe hautaa isän Ghanaan. Lapset tutustuvat isänsä maahan, kohtaavat oman kipunsa. On toivoa, että yhteys syntyy.