New internationalist -kustantamon No-Nonsense Guide -teokset kokoavat globaaleja kysymyksiä näppäriin povitaskukokoisiin opaskirjoihin. Oman pokkarinsa ovat saaneet muun muassa globalisaatio, ihmisoikeudet, ilmastonmuutos ja siirtolaisuus. Sarjan tarkoituksena on tarjota tiiviitä ja ajatuksia herättäviä avauksia monisyisiin aiheisiin.
Myöskään Louise Grayn No-Nonsense Guide to World Music ei edes yritä selittää aihettaan tyhjentävästi. Sen sijaan teos tarkastelee kriittisesti käsitettä maailmanmusiikki ja esittelee epämääräisen otsakkeen alle niputettua musiikkia tiettyjen teemojen avulla.
Genren keinotekoisuus paljastuu, kun tarkastelee sen syntyhistoriaa. World music -käsite syntyi pitkälti musiikkiteollisuuden aloitteesta 1980-luvulla. Länsimaisen taidemusiikin ja angloamerikkalaiselle perinteelle pohjaavan populaarimusiikin ulkopuolelle jäävälle musiikille kaivattiin omaa lokeroa markkinoinnin helpottamiseksi. Syntyi puhtaasti länsimaalaisesta näkökulmasta luotu genre, jossa keskenään hyvin erilaiset musiikkityylit rinnastettiin toisiinsa.
Silti raja maailmanmusiikin ja popmusiikin välillä piirretään aina uudelleen eri tyylien sekoittuessa toisiinsa. Bluesin maantiedettä tarkastelevassa luvussa Gray huomauttaa, kuinka musiikki kehittyy jatkuvasti elinympäristönsä mukaan. Vain muutos on pysyvää.
Teos sivuaa musiikin ja sitä synnyttäneiden yhteiskuntien suhdetta. Portugalilainen fado ja kreikkalainen rembetika ovat eurooppalaiselle yleisölle tutuimpia esimerkkejä kansalliseen identiteettiin kiinnittyvästä musiikista. Molemmat ovat syntyneet samankaltaisissa oloissa alempien yhteiskuntaluokkien musiikkina, mutta kehittyneet koko kansan musiikiksi.
Tiibetiläismuusikoille musiikki on keino tukahdutetun identiteetin hengissä pitämiseen. Siinä missä musiikki yhtäällä vaalii yhteisön omaa historiaa ja yhteisöllisyyttä, saattaa se toisaalla olla viimeinen elämänlanka.
Teos muistuttaa, että musiikilla on myös yhteiskunnan jakolinjoja vahvistava vaikutus. Länsirannan konfliktiherkällä alueella palestiinalaisräppärit tekevät riimejä omasta todellisuudestaan, juutalaisräppärit omastaan. Äärimmillään musiikki toimii poliittisena aseena ja propagandan välineenä. Gray kuvaa raadollisesti sitä, kuinka muusikko Simon Bikindin tuotannolla oli Ruandan kansanmurhassa 1990-luvulla roolinsa vihan ja väkivallan lietsomisessa.
Louise Gray: No-nonsense Guide to World Music. New internationalist 2009. Into kustannus julkaisee suomennoksen syyskuussa 2014.