Kun kävin peruskoulua 70- ja 80-luvun Siilinjärvellä Pohjois-Savossa, jättikoulussamme oli parhaimmillaan yhdeksän rinnakkaisluokkaa. Niistä kahdeksan oli niin sanotusti tavallisille oppilaille, ja yksi ”tarkkailuluokka” eli tarkkis.

Äitini opetti yläasteella kotitaloutta tarkkislaisille, eikä hän koskaan unohda niitä oppitunteja. Haasteelliseksi opetusta eivät tehneet ainoastaan hormoniensa kanssa kamppailevat teinit, vaan samaan opetusryhmään tuodut ”apukoululaiset” eli kehitys- ja liikuntavammaiset nuoret. Siis juurikin tuo yhdistelmä.

Tämä oli sitä ajan ajattelua: laitetaan kaikki erityistarpeiset samaan ryhmään. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, ikään kuin.

Tämän päivän vinkkelistä tuo on suurta hulluutta. Miten siinä kukaan on voinut mitään oppia? Kuinka äitini on pystynyt hallitsemaan tuota kaaosta? Taikinaa seinillä, kenkiä uunissa, sylkeä lautasilla.

Nyt kun oma poikani opiskelee Helsingin Lauttasaaren ala-asteella, hänen luokassaan on alusta asti ollut yksi vammainen, erityistukea tarvitseva poika. Ainakin tähänastisen kokemuksemme perusteella järjestely on ollut varsin toimiva ja erittäin inhimillinen – kaikkien kannalta.

Toisin kuin minä ja oman sukupolveni edustajat, poikani on saanut kasvaa tuon erityistukea saavan pojan rinnalla, hänen erilaisuuteensa tottuen. Hänen luokkatoverinsa on saanut opiskella lähikoulussaan, naapuruston muiden lasten kanssa. Tällaisesta integraatiosta hyötyvät ymmärtääkseni kaikki, tavikset ja ei-niin-tavikset.

On tietenkin ihan eri asia elää ja kasvaa vammaisena Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa, kuin niissä maissa, joista puuttuu sosiaaliturva. Kun jalaton ja sokea mies kerjää rahaa liikennevaloissa Managuassa tai Mumbaissa, lapsillekin selviää kertaheitolla, kuinka erilaisista lähtökohdista siinä ollaan arkea ratkomassa ja elämää rakentamassa.

Vammaisten arjen ja elämän järjestelyissä on tultu kuitenkin joka puolella maailmaa pitkä matka sitten 70- ja 80-lukujen. Ainakin tahtoa siihen on yhä enemmän, vaikka resurssit vaihtelevat suuresti. Yhä enemmän vammaiset halutaan ja pystytään ottamaan osaksi yhteiskuntaa, muiden joukkoon, tekemättä siitä sen isompaa numeroa.

Paljon on yhä kesken: vammaisjärjestöissä työskentelevien mukaan vammaisilta kysytään yhä liian harvoin, mitä he itse haluaisivat tehdä, miten he itse haluaisivat elää.

Asia on ajankohtainen: Suomessa ollaan nyt valmistelemassa vammaisten itsemääräämisoikeutta koskevaa lainsäädäntöä. Toistaiseksi Suomi on Irlannin ja Alankomaiden ohella ainoa EU-maa, joka ei ole ratifioinut YK:n sopimusta vammaisten oikeuksista.

3. joulukuuta vietettävän kansainvälisen vammaisten päivän hengessä kokosimme tähän lehteen tarinoita vammaisten elämästä eri puolilla maailmaa: Etiopiassa, Meksikossa, Gazassa, Valko-Venäjällä, Kirgisiassa, Kazakstanissa. Heillä kaikilla on meille sama viesti: emme halua sääliä emmekä ylisuojelua. Haluamme olla osa yhteiskuntaa. Haluamme oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Älkää hävetkö meitä.

Valoisaa ja hehkuvaa joulua, teille jokaiselle!