Uusimmat tilastot nykyisestä kotikaupungistamme Amsterdamista kertovat, että sitä asuttaa yhteensä 177 eri kansallisuutta. Amsterdam on maailman kansainvälisin kaupunki.

Monikulttuurisuuden toisella sijalla on Belgian Antwerpen 160 kansallisuudella. Kolmas sija menee yllättävästi New Yorkille, jossa asuu 150 kansallisuutta.

Nekin amsterdamilaiset, joiden juuret ovat muualla, kokevat kaupungin omakseen. Hollantilaiset ovat valitettavasti kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä, eikä yhteiskunta ole paratiisi. Mutta kun siirtolaistaustaisetkin pitävät kaupunkia omanaan, raavin päätäni ja mietin, miten tähän on tultu.

Hollannissa kouluun mennään neljävuotiaana. Kun tyttäreni aloitti koulun, meitä odotti monta yllätystä. Jo ensimmäisenä päivänä oli oltava luokassa täsmälleen kello 8.30. Kun myöhästyimme, eteeni laitettiin paperi, johon oli ilmoitettava myöhästymisen syy, vahvistettuna vanhemman allekirjoituksella.

Kun olimme myöhästyneet kolme kertaa, opettaja kysyi, mistä nyt kiikastaa?

Sanoin, että kyse on neljävuotiaasta – eikä kai niin vakava asia. Kauniisti ja asiallisesti hän sanoi, että jos en halua kertoa syytä, voin mennä puhumaan rehtorin kanssa. Ja jos myöhästymiset toistuisivat, joutuisin joka tapauksessa rehtorin puheille.

Pian ymmärsin, että sosiaalityöntekijät, pedagogit ja vanhempien edustajat ovat kaikki mukana tässä järjestelyssä. Suututti, tuntui käsittämättömältä.

Amsterdamilaislasten elämä on muuten aika vapaata. Lapset hyppivät korkeissa telineissä joissa ei ole kaiteita, koulun portti on melkein aina auki. Vaikka aidan kyltissä kielletään koirien ja kissojen tuominen pihalle, niitä silitetään jos ne sattuvat koulun hiekkalaatikolle.

Meno on todella rentoa ja inhimillistä, mutta yllättäen poissaolojen suhteen ollaan näin tarkkoja.

Suora kysymys vanhemmille ei tuottanut loogista vastausta, sillä kaikki olivat jo sisäistäneet yksinkertaisen hokeman, jonka mukana ”viisivuotias ei voi olla päivääkään poissa koulusta”.

Oli mennyt vuosi Hollantiin muuttamisesta ja halusin vierailla lapseni kanssa vanhempani luona Haifassa. Lapsi viettäisi aikaa isovanhempiensa ja serkkujensa kanssa. Kaksi kuukautta äidin synnyinkaupungissa uiden ja vuorella patikoiden olisivat tärkeää ja hienoa aikaa. Kesä on siellä liian kuuma, mutta kevät upea, lähtisimme ennen kesälomaa.

Onneksi veljeni sattui soittamaan. ”Älä, älä, hyvä ihminen! Et saa ottaa lasta päiväksikään pois koulusta.”

Taas se maaginen hokema. Pian italialainen Donatella kertoi, että halusi mennä siskonsa häihin, jotka olisivat Italiassa ja päivä ennen koululoman alkua. Donatella toi rehtorille virallisen hääkutsun. Rehtori pyysi, että Donatellan sisko menisi Hollannin suurlähetystöön Roomassa todistamaan, että hän on oikeasti Donatellan sisko. Viralliset paperit Rooman suurlähetystöstä tulivat suoraan rehtorille. Tämän jälkeen Donatellan lapselle annettiin lupa olla yksi päivä poissa koulusta. Ja perhe sai kuulla, että tämä ei saa toistua.

Sitten korviini alkoikin tulvia erilaisia tarinoita, joissa ei voitu mennä hautajaisiin tai katsomaan sairasta isoäitiä. Mikään syy ei ollut riittävän hyvä syy poissaololle.

Ensin päätin, että teen järjettömyydestä valituksen EU:lle ihmisoikeusloukkauksesta. Mutta pian ymmärsin, mistä tarkka rajoitus johtuu. Amsterdamin asukkaista yli puolella on siirtolaistausta. Kaupungin alle 18-vuotiaista kahdella kolmesta on siirtolaistausta. Kun juuret ovat muualla, perheet viettäisivät mielellään muutaman kuukauden lastensa kanssa synnyinmaassaan. Kun lapset palaavat Hollantiin, he ovat pihalla koulun, kielen ja kulttuurin suhteen. Lasten on vaikeampaa solmia ystävyyssuhteita, kokea kuuluvansa porukkaan, oppia kieltä ja edetä opinnoissaan.

Aikuisten integroiminen voi olla hankalaa, mutta lasten kanssa koulu toimii tiukkojen sääntöjen mukaan. Lapset sidotaan yhteisöön, kulttuuriin ja maahan koulun avulla. Joustamattomuus takaa kaikille tasa-arvoisen kohtelun. Kurinalainen osallistuminen koskee koko koulupäivää ja kaikkia.

En ole vieläkään tyytyväinen tähän rajoittavaan meininkiin. Mutta kun haen tytärtäni harrastuksista, minua katsotaan todella pitkään: ”Et kai ole Reeman äiti?”

”Kyllä olen.”

”Mutta Reemahan on syntyperäinen hollantilainen!”

Nauran, sillä tyttö on muiden ja omasta mielestään puhdasverinen paikallinen. Kieli, ystävät, tavat, tieto, jopa aksentti ja vaatetus ovat paikallisia. Minä taas olen selvästi mamu. Syy on se, etten ole vielä hollantilaiskoululla pilattu.

Tässä koulutouhussa saattaa olla ytyä, se ainakin toimii.