Kiitokselle ja anteeksiannolle on uskonnolliset kontekstinsa ja merkityksensä. Jumala vaatii ihmisiltä kiitosta. Kiittää pitää surun ja ilon aikana, kyseenalaistamatta ja aina.

Suomalainen, joka vapaaehtoisesti kuuluu kirkkoon, kuuluu enemmistöön. Mutta vaikka kuulumme kirkkoon, emme kiitä, emme ainakaan jumalaa. 

Uskonnollista kiitosta on käytetty satoja vuosia muun muassa länsimaisen kolonialismin vahvistamiseksi. Äitini kertoo, kuinka hänen brittiopettajansa vaativat miehitetyn palestiinalaisyhteisön osoittavan brittimiehittäjälle kiitosta. Tämä siksi, että kristinusko ja jumala vaativat sitä.

Vaikka nykyään kuulumme kirkkoon, ajattelemme olevamme itsenäisesti ajattelevia yksilöitä. Emme usko, että jumala päättää kaikesta ja että siitä on oltava kiitollinen. Silti ”kiitos” ja ”anteeksi” kuuluvat ensimmäisiin sanoihimme. Jo hiekkalaatikolla hoemme lapsillemme: ”Sano kiitos, sano nyt kiitos!”

Se, mikä on ajan myötä muuttunut, on konteksti: ketä kiitetään, mistä ja miten. Kiitollisuus on nykymaailmassa tiedostettu poliittinen teko, joka paljastaa yhteiskunnan ja historian hierarkiat.

Viime vuoden helmikuussa Suomen evankelisluterilainen kirkon Oulun hiippakunnan piispa Samuel Salmi pyysi saamelaisilta anteeksi heidän alistamistaan. Kirkko ja jumalan ”edustaja”, tiedostaa mihin hyvinvointimme ja onnemme perustuu – ja kenen kustannuksella. Se myös kokee julkisen anteeksipyynnön tärkeäksi.

Olemme kaikki vahvasti sidoksissa toisiimme. Nykyinen suomalainen ja länsimainen hyvinvointi perustuu pitkälti niin sanottujen kehitysmaiden tavaran ja palvelujen tuottajille. Emme voisi elää nykyistä länsimaista elämäämme ilman kehitysmaiden alipalkattuja ihmisiä ja heidän usein kurjaakin elämäänsä.

Olemme kiitollisia kehitysmaiden lapsille heidän työstään, heidän vanhempiensa uupumuksesta ja köyhyydestä. Kiitollisia olemme erityisesti irakilaisille, saudeille ja libyalaisille taviksille: meidän toimiva yhteiskuntamme ja elämämme peruskivi (energia, lämpö ja matkustaminen) on turvattu heidän rikkinäisen elämänsä avulla.

Niin ikään olemme kiitollisia siirtolaisille heidän tekemästään työstä. Emme köyhänäkään tekisi samoja töitä palkoilla, joihin he suostuvat. Hymyilemme heille leveästi ja annamme paikkamme bussissa, koska tiedämme, että he ovat väsyneitä. Ja kaikki yhdessä kiitämme toisiamme rauhasta, jota demokratiamme tuottaa, ja joka on jokaisen meidän yhteisesti tuottama.

Itse kiitän kaikkia kanssakansalaisiani ja kumarran, kun minuakin kiitetään siitä, että työlläni ja verorahoillani lapset käyvät neuvoloissa ja kouluissa, kasvavat terveiksi ihmisiksi.

Kaiken kiitoksen ei tarvitse liittyä kurjuuteen. Esimerkiksi Helsingin Stockmann-tavaratalon hyvinvointi ja laajennus koetaan osaksi suomalaista pääkaupunkikulttuuria. Vuoden 2012 tavarataloketju Stockmannin liikevoitto oli 87,3 miljoonaa euroa, jossa oli vuoteen 2011 verrattuna kasvua lähes neljännes. Stockmannin toimitusjohtaja oli iloinen, kun ensimmäistä kertaa talouskriisin jälkeen tavaratalo saavuttaa positiivisen liiketuloksen juuri Venäjän toiminnan ansiosta. Olemme hyvin kiitollisia myös venäläisten positiivisesta vaikutuksesta kaupunkielämäämme.

Eniten henkilökohtaisesti kiitän kuitenkin kahden miehityksen alla kasvaneita vanhempiani. He kasvattivat lapsensa ilman taloudellista tai henkistä turvaa, lähettivät meidät maailmalle, odottamatta mitään takaisin.

Sadan vuoden päästä todennäköisesti joku arkkipiispa ja presidentti pyytävät anteeksi moneltakin kansanryhmältä.

Elämänilo tulee kiitollisuudesta elämälle. Kiitos, että olette kaikki osa nykyhetkeäni. Ja jos on tarpeen: anteeksi.