Agra-joen kuivunut uoma mutkittelee vuorten välissä. Monsuunisateiden aikaan joki tulvii, mutta nyt vettä on vain nimeksi. Joenpohjalla ohi kolistelee kuorma-auto, jonka lavalla on täysi soralasti.
Joen varrelle kyhätyissä hökkeleissa ja lähikylissä asuvat ihmiset yrittävät ansaita jokapäiväisen elantonsa hakkaamalla murskaksi joen pohjalta löytämiään kivä.
Maya Paudel, 40, kertoo saavansa kokoon noin 36 rupiaa eli 32 senttiä päivässä. Mukaan on laskettu myös lasten, yhdeksänvuotiaan Anjuin ja seitsemänvuotiaan Anojin työpanos. Perheen isä Sankar työskentelee koneellisessa kivenlouhinnassa, josta maksetaan 5 000 rupiaa eli 44 euroa kuukaudessa.
Työ on raskasta ja vaarallista. Kuolemaan johtaneita maanvyöryjä ja muita onnettomuuksia sattuu varsinkin kivenlouhinnassa, joka on miesten työtä.
”Joka paikkaan koskee”, seitsemän vuotta kiviä hakannut Paudel myöntää. Hän puhuu hiljaisella ja vapisevalla äänellä. ”Mies kärsii hiekkapölyn aiheuttamasta keuhkosairaudesta, mutta onneksi lapset ovat pysyneet terveinä.”
Paudel osoittaa sormella vanhasta pyöränkumista tehtyä rengasta, joka suojaa käsiä murtumilta. Kivensiruja lentää välillä silmiin, mutta kasvomaskeja, suojalaseja tai muita turvavälineitä heillä ei ole. Lähes kilon painoinen vasara on raskas työkalu varsinkin lapsille.
Perhe asuu pienessä hökkelissä lähikylässä. Lähes kaikki kivenhakkuusta saadut rahat menevät ruokaan, sillä maissin viljely pienellä maapalstalla ei perhettä elätä.
Paudel sanoo tekevänsä töitä jokaisena vuoden päivänä, yhtä lukuunottamatta. Vain hindujen suurin juhla, dashain, saa hänet jäämään kotiin. Välillä hän joutuu tekemään töitä uuvuksiin asti, sillä aviomies ei aina suostu antamaan rahaa edes lasten ruokaan.
Paudel ei itse osaa lukea, mutta Anjui-tyttö käy kolmatta ja Anoj-poika ensimmäistä luokkaa kotikylän yhteisökoulussa. ”En halua, että lapset joutuvat hakkaamaan kiviä lopun elämäänsä. Toivon, että he voisivat lukea ylioppilaiksi ja löytäisivät itselleen parempaa työtä.”
Koulupäivinä lapset eivät hakkaa kiviä, mutta vapaapäivinä he tulevat joenpohjalle äitinsä avuksi. Pienen suostuttelun jälkeen Anjui vastaa ujosti mieliaineekseen nepalin kielen. Anoj ei sano mitään, hymyilee vain arasti ja lähtee kauemmas kiviä keräämään.
Kivi ainoa tulonlähde
Kivenhakkaamisella on pitkät perinteet Dhadingin piirikunnassa Kathmandun länsipuolella, sillä kivimurska ja kivi ovat alueen ainoa tulonlähde.
Suurin osa kivenhakkaajista on maattomia tai alakastisia daliteja. Töitä tehdään aamuvarhaisesta iltamyöhään, mutta palkka ei riitä muuhun kuin hengissä pysymiseen. Jotkut kivityöläiset ovat uurastaneet joen varrella jo viisitoista vuotta.
Pulaa on asuinpaikoista, juomavedestä ja vessoista. Muut paikalliset suhtautuvat kivityöläisiin halveksivasti. ’Maanomistajat’ saattavat pyytää vuokraa jopa yleisestä maasta, joten moni perhe elää jatkuvassa velkavankeudessa.
Muutama vuosi sitten hallituksesta riippumaton järjestö Youth Campaign for Social Progress julkaisi raportin kivenhakkaajien elämästä ja työoloista Dhadingissa. Ryhmähaastatteluissa oli mukana lähes neljäsataa perhettä, joista suurin osa asuu joentörmällä muovista ja bambukepeistä kyhätyissä hökkeleissä.
Useimmat kivityöläiset eivät tiedä oikeuksistaan eikä heillä ole tarvittavaa joukkovoimaa riistoa vastaan. Haastatteluissa kivityöläiset eivät uskaltaneet kertoa mielipiteistään ja toiveistaan, koska he pelkäsivät kiviurakoitsijoita.
Halveksunta pelottaa
Thapan perhe on asunut joentörmällä jo yhdeksän vuotta. Kaksikerroksinen kotitalo Itä-Nepalin Khotangissa vaihtui bambusta ja muovista rakennettuun majaan, kun viljely ja karjanpito eivät enää elättäneet perhettä. Yksi lähdön syy oli kymmenen vuotta riehunut sisällissota.
”Täällä pojat pääsevät sentään kouluun, vaikka elämä onkin niukkaa. Itse en saanut nuorena opiskella, vaikka olisin halunnut”, äiti Sahatja Thapa kertoo.
Perheen kuopus, yhdeksänvuotias Ajay käy kyläkoulua. Sanjay, 15, ja Bijaya, 17, opiskelevat lukiossa Suomen Lähetysseuran stipendin turvin. Kivenhakkuussa lapset ovat kolmesta viiteen tuntiin päivässä.
Keskipäivän aurinko porottaa kuumasti. Sanjay ja Bijaya yrittävät suojautua paahteelta murskaamalla kiviä omatekoisen katoksen alla. Kolmantena moukaroi Prabin K.C., 16, joka muutti kivikylään Khotangista äitinsä kanssa vuosi sitten.
”Äiti on huolehtinut minusta yksin, sillä isä meni naimisiin toisen naisen kanssa”, Prabin kertoo ja vakuuttelee, ettei ikävöi takaisin synnyinseudulleen.
Sahatja Thapan mukaan kiviä täytyy etsiä yhä kauempaa, koska alueelle tulee koko ajan lisää väkeä, eikä puroksi kutistunut joki kuljeta yläjuoksulta lisää kerättävää.
Paikallisten asukkaiden halveksunta pelottaa. Maja on yritetty purkaa, ja perhettä on käsketty häipymään. Lapsia haukutaan ja heidän peräänsä huudellaan. Maja on myös jouduttu rakentamaan monta kertaa uuteen paikkaan, sillä monsuunisateiden aikana joki tulvii ja vesi nousee vaarallisen korkealle.
Pojilla on majassa oma ’huone’, jossa he voivat lukea rauhassa läksyjään. Pojat esittelevät innoissaan vanhaa väritelevisiota, jonka heidän Kathmandussa asuva tätinsä on antanut. Viihdykkeen lisäksi televisiosta saa myös vähän tuloja: pientä maksua vastaan ohjelmia voivat tulla katsomaan muutkin kivikylän asukkaat.
Sahatja Thapa tekee lähtöä paikallisen avustusjärjestön naisryhmään, jossa on kolmisenkymmentä kivenhakkaajien vaimoa. Ryhmässä naiset saavat käytännön opastusta muun muassa terveydenhoitoon ja hygieniaan.
Lähistöllä kivia keräävä Maya Paudel kuuntelee tarkkaavaisesti, sillä Thapa on jo pidemmän aikaa houkutellut häntä naisryhmän kokoontumisiin. Nyt Paudel päättää vihdoin mennä mukaan. Uurteisille kasvoille nousee hymy.
Lue myös: