Kerrostalot vartioivat vakaina ympäröiviä pihoja. Rappukäytävät ovat hillitysti hiljaa.
Tunnelma tavallisessa lähiöasunnossa on toinen. Matalat sohvat lepäävät seiniä vasten, televisiosta pauhaa Al-Jazeera, keittiöstä leijailee herkullinen linssipadan tuoksu.
Bussi ei tuonutkaan Pohjois-Helsinkiin, vaan Länsi-Saharaan.
Maima Mahmoud istuutuu matalan teepöydän ääreen ja täyttää pienen kannun vedellä.
Hänen entisessä kotimaassaan Länsi-Saharassa tapaamiset, keskustelut ja ystävyydet alkavat aina yhteisellä teehetkellä.
”Juomme teetä jään särkemiseksi”, Mahmoud selittää kaataessaan paksua vihreää teetä korkealta pieniin laseihin.
Teetä juodaan aina kolme kierrosta. Ensimmäisessä maistuu elämän katkeruus, toinen on makea kuin rakkaus ja kolmas pehmeä kuin kuolema.
Aavikolla ollaan riippuvaisia ulkovalloista
Harva tietää Mahmoudin kotimaasta, josta hän saapui Suomeen kaksi vuotta sitten. Länsi-Sahara on Marokon miehittämä valtio, esimerkki pitkittyneen konfliktin surullisista seurauksista.
YK lupasi Länsi-Saharan kansalle, sahraweille, vuonna 1991 itsenäisyydestä päättävän kansanäänestyksen. Sodanjälkeisistä väliaikaisleireistä on reilussa kahdessakymmenessä vuodessa tullut pakolaisten telttakyliä ja hiekkakaupunkeja.
Vaikka Mahmoud on kotoisin Algeriassa sijaitsevalta Dachlan pakolaisleiriltä, ei hän tullut Suomeen turvapaikanhakijana. Mahmoud työskentelee Suomessa Polisarion, Länsi-Saharan pakolaishallituksen Suomen ja Baltian maiden edustajana.
”Länsi-Saharan pahin vihollinen on hiljaisuus. Aavikon pakolaisleirit ovat riippuvaisia ulkovaltojen avusta. Sen suuruus suhteutuu konfliktin saamaan kansainväliseen huomioon. Talouskriisien rinnalla aavikon eristyksessä elävät sahrawit eivät paljon paina”, Mahmoud sanoo.
Paikallisten mahdollisuudet toimia konfliktin ratkaisijoina ovat rajallisia, sillä Marokko kontrolloi alueen asukkaiden liikkumista ja tiedonkulkua. Yksipuolisen näkökulman estämiseksi Polisario tähtää toiminnassaan kansainvälisen edustajiston ylläpitämiseen. Edustajat haastavat valtavirrassa vahvemmin vaikuttavan Marokon monologin ja pyrkivät ratkaisuun dialogin keinoin. Työ on käytännössä verkostoitumista poliitikkojen ja vaikuttajien kanssa sekä tiedotustilaisuuksien järjestämistä.
Konfliktin kaiut ulottuvat kauas
Maima Mahmoud on koulutukseltaan insinööri, mutta työskennellyt valmistumisensa jälkeen pääasiassa yhteiskunnallisissa ja poliittisissa tehtävissä.
”Kun kerran näkee vääryyksiä, niihin on vaikea olla puuttumatta”, hän sanoo.
Pakolaisleireillä asuessaan Mahmoud koulutti naisia. Koska miehitys pitää miehet poissa leireiltä, naiset ovat vastuussa sekä päivänpolitiikasta että hallinnollisista tehtävistä. Mahmoud korostaakin naisen autonomian olevan yksi Länsi-Saharan ja Marokon välisistä eroista.
”Uskonto ei voi sekoittua naisten oikeuksiin”, Mahmoud sanoo. Uskonto on osa arkea, muttei ohjaa sitä.
Suomessa toimiminen ei ole ollut ihan ongelmatonta. Mutkia matkaan ovat tuoneet tiedotustilaisuuksien häiriköinnit ja henkilökohtaiset uhkaukset. Länsi-Saharan konfliktin vastakkainasettelu yltää maiden rajojen yli, eikä Marokon ja sahrawien välinen konflikti unohdu kansainvälisissäkään piireissä.
Toinen hidastava tekijä on ollut median haluttomuus julkaista aiheeseen liittyviä puheenvuoroja.
”Mielestäni suomalainen media ei vastaa suomalaisten koulutustasoa”, Mahmoud viittaa varovaiseen ja hillittyyn mediakulttuuriin. Suomen linja korostaa diplomatiaa ja YK:n julistuksia ja varoo ottamasta kantaa liian vahvasti.
Haasteet ovat kuitenkin olleet ylitettävissä. Mahmoud painottaa nimenomaan rauhanomaista ongelmanratkaisua tiedotuksen keinoin: ihmisoikeusrikkomukset, Marokon valtarakenteet ja taloudelliset suhteet miehitettyihin alueisiin on saatava läpinäkyviksi. Kun aikaa kuluu, Marokko voittaa oikeutusta läsnäololleen ja sahrawien mahdollisuudet saada kansanäänestys itsenäisyydestä käyvät entistä pienemmiksi.
Entä jos sanat eivät riitä?
Puhua ei voi loputtomiin. Kolmannen teekierroksen myötä sahrawien ahdinko on selvä. Länsi-Sahara on YK:n mukaan autonomiaa vailla oleva alue. Siirtomaiden vapautusjulistuksesta huolimatta kansakunta ei kuitenkaan ole nähnyt päivääkään ilman ulkopuolista hallitsijaa. Ilman itsemääräämisoikeutta sahrawien kohtalo ei ole heidän omissa käsissään.
Mahmoudilla on tärkeä rooli Suomessa asuvien sahrawien verkostossa. Pakolaisten kokemukset ihmisoikeusrikkomuksista ja kotikaupunkiensa levottomuuksista eivät ole kenellekään helppoa kuultavaa.
Mahmoud kuvaa tämän hetken Länsi-Saharan olevan alue, ”jossa kaikki on sallittua, eikä mitään nähdä”.
Yli kolmekymmentä vuotta kestänyt rauhaisa rinnakkaiselo miehittäjävallan kanssa saattaa kuitenkin olla uhattuna. Yksi Mahmoudin suurimmista huolista on nuorten sahrawien turhautumisesta johtuva radikalisoituminen. Levottomuudet ovat jo arkipäivää.
”Tämä viha, se on uutta kulttuurissamme”, Mahmoud summaa Länsi-Saharasta kantautuvia ääripään ääniä.
Konfliktin tasa-arvoiseen ratkaisuun on vielä matkaa. Sahrawien tiimalasista ei hiekka kuitenkaan ehdy niin kauan, kun aavikon kansan ääni kuullaan ja siihen vastataan, etäisyyksistä huolimatta.