Näkökulmat

Elefanttien hautausmaa

Inka Haukka pohtii kolumnissaan urbaanilegendojen kiehtovuutta.

Bolivia on täynnä tarinoita, myyttejä ja huhuja, sillä bolivialaiset rakastavat niitä. Bolivia onkin ihanteellinen maa minulle, sillä minäkin rakastan hyviä tarinoita. Yksi erikoisimmista huhuista, jonka totuudenmukaisuudesta ollaan Boliviassa eri mieltä, liittyy myyttiin elefanttien hautausmaasta. Tunnetun myytin mukaan kuolemaan valmistautuvat vanhat elefantit irtautuvalaumastaan ja etsiytyvät paikkaan, jossa voivat kuolla rauhassa ja yksin.

Boliviassa liikkuu huhu, jonka mukaan tämän kaltaisia paikkoja olisi myös ihmisille. Huhun mukaan La Pazin kaupungissa olisi neljä salaista paikkaa, jonne kuolemaan valmistautuvat ihmiset menevät viettämään viimeiset hetkensä. Huhua on vahvistanut entuudestaan paikallisen elokuvaohjaajan Tonchy Antezanan elokuva El cementerio de los elefantes, joka kertoo yhdestä tällaisesta paikasta. 

Ihminen, joka on päättänyt, ettei elämällä ole hänelle enää mitään annettavaa, hakeutuu majataloa muistuttavaan paikkaan, josta ottaa itselleen huoneen. Huone on koruton; huonekaluina ainoastaan sänky ja yöpöytä. Hintaan kuuluu ämpärillinen 96-prosenttista viinaa.

Kun asiakas kirjautuu tällaiseen majataloon, on hänen oltava ehdottoman varma valmiudestaan kuolemaan. Epäröivät eivät huonetta saa, vaikka maksaisivat siitä maltaita. Kun huoneeseen on kerran astunut, paluuta ei ole. Näin siksi, että huone lukitaan ulkoapäin. Ja avataan vasta, kun asiakas on kuollut.

Osa huoneeseen menijöistä menehtyy muutamassa päivässä alkoholimyrkytykseen. Toiset ehtivät pohtia kuluneen elämänsä ratkaisuja päiväkaupalla, ennen kuin ruoanpuute ja sisuskaluja polttava viina tuovat toivotun lopputuloksen.

Olen kysynyt monelta bolivialaiselta, onko tällaisia paikkoja oikeasti olemassa. Eräs muusikko kertoi kuulleensa, että näitä majataloja olisi ollut La Pazissa vielä 1980-luvulla useitakin.

Eräs kengänkiillottaja puolestaan tiesi kertoa, että paikkoja on pääkaupungissa muutama vielä nykyäänkin, ja että ne ovat erityisesti laitapuolen kulkijoiden suosiossa. Miehen mukaan kodittomat alkoholistit hakeutuvat näihin paikkoihin, koska eivät halua kuolla kadulle.

Lounasravintolaa pitävä rouva naurahti kysymykselleni ja totesi kyseessä olevan urbaani legenda, jolla ei ole minkäänlaista totuuspohjaa.

Totta tai tarua, minusta huhu on kaikessa hirvittävyydessäänkin kiehtova, jopa rauhoittava. Että on olemassa paikka, missä saa kuolla rauhassa. Toisaalta ajatus viimeisten hetkien elämisestä yksin ulkopuolelta lukitussa huoneessa kaatokännissä ahdistaa äärettömästi. Ehkä juuri tarinan ristiriitaisia tunteita aiheuttava reaktio tekee siitä niin kiehtovan.

Ja hyvää tarinaa ei voita mikään.

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!