Neljätoistavuotias Meeri Koutaniemi kulkee yläasteen käytävällä, kun hän kuulee pojan sanovan toiselle ”siinä se neekeri menee”. Hän ei ole kuulevinaan. Sitten hän palaa takaisin ja kysyy pojalta, mitä tämä juuri sanoi. ”Että siinä se Meeri menee”, vastaa poika. ”Etkä sanonut. Mä kuulin kyllä”, sanoo Koutaniemi ja lyö pojan päätä seinään.
”Ruma totuus on se, että joskus väkivalta lopettaa kiusaamisen”, sanoo Koutaniemi 11 vuotta myöhemmin helsinkiläisessä kahvilassa.
Koutaniemeä kiusattiin kuudennen luokan alusta yläasteen loppuun asti.
Pienellä Meerillä oli rakastava koti ja hyviä ystäviä. Siitä huolimatta hän alkoi uskoa kiusaajiaan.
”On pelottavaa, mikä valta yhteisöllä on. Sitä alkaa omaksua sekä leimat että kiellot siitä, mitä haaveita ei saa olla.”
Mutta Meeri unelmoi silti. Hän unelmoi tanssista, taiteista, valokuvaamisesta. Hän unelmoi siitä, että pääsisi näyttämään kiusaajilleen, ettei ollut sellainen kuin he väittivät, että pystyisi tekemään asioita ja rakastamaan itseään. Ja heti, kun se oli mahdollista, hän lähti pois.
Itsetutkiskelua Intiassa
Koutaniemen myöhempi elämä on makea kosto kiusaajille. Hän on palkittu valokuvaaja, joka matkustelee mitä mielenkiintoisimmissa maissa ympäri vuoden. Suomessa hän viihtyy korkeintaan kuukauden, usein vain muutaman päivän.
Mutta Koutaniemeä ei enää kiinnosta, mitä muut ajattelevat. Hänen hyvä itsetuntonsa kumpuaa työstä, minkä hän on tehnyt selvitäkseen.
”Tärkeintä minussa on se, miten se aika on muovannut. Se itsetunto, mikä nyt on, on tullut kaikkein syvimmästä kuopasta – ja rakastavien läheisten tuesta.”
Koutaniemen oikeudentunto vahvistui. Hän tiesi, että kiusaajat ovat väärässä.
”Minua nimiteltiin nimillä, jotka viittaavat etnisyyksiin, joihin en kuulu. Samastuin vähemmistöihin ja se kasvatti empatiakykyäni.”
Koutaniemi muutti Helsinkiin Sibelius-lukioon, mahdollisimman kauas Kuusamosta, jossa oli elänyt lapsuutensa. Siellä hän tapasi entisen poikaystävänsä Bruno Jäntin, jonka myötä kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin ja politiikkaan vahvistui.
”Bruno näytti, miten monia samojen asioiden puolesta taistelevia yhteisöjä maailmassa on. Sen takia voin nykyisin matkoilla turvautua tuntemattomiin. Bruno loi uskoa poliittisen aktiivisuuden vaikutuksiin ja ihmisten hyvyyteen.”
Lukiossa Koutaniemi alkoi haaveilla valokuvaajan ammatista ja vietti iltansa pimiössä, mutta hänestä tuntui, ettei hän voinut hakeutua koulutukseen ennen kuin tiesi, kykenisikö itse työhön. Niinpä hän päätti pitää välivuoden, jonka aikana matkusti kuukaudeksi Intiaan kuvaamaan lapsityöläisiä.
”Intiassa selvisi, että musta on tähän ja paljon enempäänkin. Tajusin, että mulla on koko maailma hengitettävänä.”
Koutaniemi ymmärsi heti ensimmäisellä juttumatkallaan, että hän voi itse päättää, mistä haluaa kertoa.
”En ole koskaan uskonut objektiiviseen journalismiin. Työni edustavat subjektiivista näkemystäni. Niiden tarkoitus on ajaa toisten etua. Esimerkiksi lapsityöläisreportaasi voi muuttaa lukijoiden asenteita ja asenteet taas muuttavat maailmaa.”
Työ alkoi kantaa ja valokuvat saada julkisuutta.
Suomensisäiset unelmat
Parin välivuoden ja yhden Väli-Amerikan-matkan jälkeen Koutaniemestä alkoi tuntua, että hän tarvitsisi akateemisen yhteisön, jonka kanssa pääsisi keskustelemaan sosiaalisista ja poliittisista teemoista.
Koutaniemi pääsi opiskelemaan kuvajournalismia Tampereen yliopistoon. Vuoden opintojen jälkeen hän masentui. Toivottua akateemista yhteisöä ei löytynyt.
”Siellä ei ollut minkäänlaista keskustelua. Oltiin kiinnostuneita siitä, miten valokuva toimii journalistisesti, mutta ei puhuttu mitään siitä, mikä yhteiskunnallinen funktio valokuvalla on, tai millainen potentiaali tai valta valokuvaajilla on vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun.”
Kaikki esimerkit otettiin joko Aamulehdestä, Kauppalehdestä tai Helsingin Sanomista. Suomen ulkopuolista maailmaa ei käsitelty. Koutaniemi tajusi olevansa jälleen samantyyppisessä tilanteessa kuin yläasteella. Ei tosin koulukiusattuna, mutta instituutiossa, jossa oli liikaa sosiaalisia hierarkioita, tuomitsevuutta, kateutta ja epäuskoa.
Unelmat haettiin Suomen rajojen sisältä. Koutaniemi kuunteli epäuskoisena, miten hänen neuvottiin tavoittelemaan työpaikkoja ensin maakuntalehdisstä ja sitten Helsingin Sanomista.
”Valokuva on siitä rikas ilmaisumuoto, ettei sillä ole kieltä. Hyvä kuva toimii niin Kiinassa kuin Suomessakin.”
Kun turhautunut kuvajournalismin opiskelija meni opettajan vastaanotolle ja yritti saada tätä ymmärtämään, miten inspiroivia kansainväliset freelancer-kuvaajien kuvaesseet saattoivat olla, lupasi tämä vastahakoisesti hankkia niitä Koutaniemelle.
”Sanoin, että mulla on niitä lehtiä kotona vaikka kuinka, en minä niitä halua. Tuo niitä muille opiskelijoille, jotta voitaisiin keskustella. Ei hän tuonut.”
Kandityönsä Koutaniemi halusi tehdä Palestiinasta, mutta häntä kiellettiin, koska linkkiä Suomeen ei ollut. ”Olin jo salaa hakenut apurahankin, joten tein sen silti. Sain luvan sitten jälkikäteen, koska en antanut periksi.”
Frida Kahlon päiväkirjat
Kun Koutaniemeä katsoo, on pakko kysyä, mikä hänen suhteensa on Frida Kahloon. Tuuheissa kulmakarvoissaan Koutaniemi näyttää aivan 1900-luvun alussa eläneeltä meksikolaiselta taiteilijalta. Vaikutelmaa lisää fridamainen nuttura ja pitkät korvakorut.
”Frida on suuri esikuvani niin naisena kuin taiteilijanakin. Mummini näytti aivan Fridalta ja minä näytän mummilta.”
Kahlon päiväkirjat ovat Koutaniemelle tärkeitä. Hän samastuu varsinkin kohtiin, joissa Kahlo kuvaa toipumistaan pahasta liikenneonnettomuudesta, joka leimasi taiteilijan koko loppuelämää.
Koutaniemellä selviytyminen koulukiusaamisesta on ollut henkistä, mutta prosessi on samankaltainen.
”Frida on kannustanut olemaan yhtä hullu, välitön ja riippumaton toisten mielipiteistä.”
Koutaniemessä yhdistyy voimakas persoonallisuus ja halu työskennellä muiden puolesta. Suomessa häntä kyllästyttää individualistinen ilmapiiri.
”Journalismissa kauneinta on se, että on pakko hälventää oma yksilöllisyytensä, jotta saavutetaan jotain yhdessä. Valokuva ei ole vain valokuvaajan, vaan monen ihmisen luottamuksen tulos.”
Koutaniemi palaa yliopiston lahjakkaisiin opiskelijakollegoihin.
”Lahjakkuuden lisäksi tarvitaan uskoa siihen, että voi vaikuttaa asioihin. Tekniikan opiskelu oli yliopistossa itseisarvo, kun se pitäisi valjastaa sisällön palvelijaksi. Instituutiotasolla pitäisi kannustaa siihen, että tehtäisiin omia projekteja ilman paineita kaupallisista intresseistä.”
Optimistin mieli
Viime tammikuussa Meeri Koutaniemi istui Kampin ostoskeskuksessa Helsingissä ja söi pakastemarjoja. Hänen koko omaisuutensa oli pahvilaatikoissa vuokravarastossa. Hän oli käynyt katsomassa laatikoita, mutta ei kyennyt avaamaan niitä. ”Se oli liian iso hyökyaalto. Yritin avata yhtä laatikoista, mutta tavaran määrä tuntui vastenmieliseltä.”
Asunto oli homeessa ja Koutaniemen sisar ja veli olivat pakanneet tavarat sillä aikaa, kun Koutaniemi itse oli maailmalla. Nyt hän oli palannut. Käytti sisarensa vaatteita, popsi kylmiä marjoja ja mietti, että jonkin on nyt muututtava. Hän tajusi, että itsestä oli pidettävä parempaa huolta.
”Ääripääihmisenä mussa vaihtelee totaalinen tuhovietti ja yhtäkkinen kaiken kuntoon laitto.”
Myöhemmin keväällä hän osti sisarensa kanssa yhteisen asunnon.
”En ole koti-ihminen, mutta olen kiinnostunut siitä, millaisessa ympäristössä olen. On tärkeää, että kotona on ilmapiiri, jossa voi levätä ja joka sekä energisoi että rauhoittaa.”
On varsin ymmärrettävää, että jatkuvasti matkustelevalle kodista tulee erityinen paikka eri tavalla kuin siellä jatkuvasti oleskelevalle. ”Pohjatonta kiertolaiselämää” Koutaniemi on nyt viettänyt puolitoista vuotta. Tänä aikana hän on jo kerran ehtinyt palaa loppuun.
Viime keväänä hän alkoi Suomeen palattuaan saada posttraumaattisia oireita. Kun hän silitti karheaa kangasta, se tuntui kuolleen aids-potilaan iholta meksikolaisessa parantolassa. Kun hän sulki roskapussin, hän palasi kaatopaikalle, jossa ihmiset asuivat.
Hän piti pienen tauon Suomessa, ui paljon ja tapasi ystäviä. Silti parantuminen tapahtui siellä missä väsyminenkin – matkalla.
”Olin ollut Boliviassa muutaman päivän, kun tajusin, että hetkinen, mä olen helvetin onnellinen ja kiitollinen elämästä.”
Vastoinkäymiset eivät ole loppuneet siihen. Viime juttureissulla Itävallassa Koutaniemeltä varastettiin yöjunassa ihan kaikki. Kotiin tultiin maitokoneella. Koutaniemi istui kotona, joi mustaa kahvia ja mietti, että mitäs nyt.
”Mietin, että pidänkö tauon töistä kokonaan, kun ei ollut kameraakaan, mutta sitten mulle soitettiin ja tarjottiin valokuvaajan töitä isossa kansainvälisessä dokumenttielokuvassa. Yhtäkkiä tuntui tarkoituksenmukaiselta, että mieli oli tyhjentynyt asioista ryöstön takia.”
Hyppy tyhjään
Koutaniemi elää todeksi unelmaa, jota monet pitävät mahdottomana. Hän lähtee mihin tahansa maailmankolkkaan ja tekee juttuja niistä asioista, jotka kokee itse tärkeiksi. Hän ei ajattele rahaa, mutta resurssit järjestyvät aina jotenkin. Toisaalta hän dyykkaa ruokaa ja vaatteita, eikä haaveile säästötilistä tai autosta.
Ulkopuolelta näyttää siltä, että hän hyppää ilmaan ja tietää, että aina joku ottaa kopin. Ja koska hän uskoo, niin käy.
Matkoilla hän luottaa intuitioonsa. Jos hänestä tuntuu, että uppo-outo mies, joka tarjoaa hänelle mopokyytiä Intiassa on luotettava, hän hyppää kyytiin.
”Seuraavan kulman takana mies huusi minulle, että mistä tiedän, etten raiskaa häntä. Sanoin, etten tiedäkään, mutta ei tässä nyt oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa kuin luottaa tulevaan.”
Meeri Koutaniemen valokuvia meksikolaisista hiv-positiivisista intiaaneista Korjaamon kahvilassa (Töölönkatu 51, Helsinki) 7.12.2012–17.3.2013.