Hanna Nikkanen, 31, tiesi jo pienenä, että hän tulisi kirjoittamaan työkseen. ”Kiinnostuin maailmasta varhain. Uhosin, että minusta tulee sotakirjeenvaihtaja.”
Teini-iässä hän liittyi Helsingin aktivistipiireihin. Yhtiövalta-aiheet kiinnostivat enemmän kuin eläinoikeudet, jotka olisivat olleet toinen vaihtoehto.
Abivuonna Nikkanen lähti yksin ensimmäiselle reppureissulleen Unkariin kolmeksi viikoksi. Ennen lähtöään hän alkoi toivoa, että voisi sittenkin jäädä kotiin. Matkalla tunnelma ei parantunut. Hän istui hostellihuoneessaan ja uskoi, että jos hän olisi joku muu, hänellä olisi hienoja seikkailuja. Se joku muu olisi jo löytänyt baarista uusia ystäviä.
Sama tunne häntä vaivaa joskus vieläkin matkoilla. ”Että olen maailman huonoin matkustaja ja mulla on tylsää ja mä oon tylsä.”
Vasta matkan jälkeen hän ymmärsi, miten hieno kokemus se oli ollut.
Yksinäisyys vaivasi, mutta pelkoa hän ei tuntenut. ”Olen huono tuntemaan pelkoa.”
Tämä ei ole leikkiä
Nipinnapin parikymppisenä Nikkanen työskenteli jo toimittajana opintojen ohella.
Hän aloitti Johanna Korhosen ja Hannu Sokalan perustamassa Verkkotie-uutistoimistossa ja siirtyi sieltä Suomen Tietotoimistoon ulkomaanosastolle. 25-vuotiaana Nikkasella oli takanaan useiden vuosien uutistoimistokokemus.
Samaan aikaan hänestä oli tullut konkari reissaajana. Hän esimerkiksi työskenteli vuoden Guatemalassa viidakkosisäoppilaitoksen valvojana.
Nikkanen hehkuttaa, että kokemus oli paras ikinä myöhempää uraa ajatellen. Epämukavuusalue tuli tutuksi.
”Siellä oli 50 teinityttöä, joiden varaäitinä toimin 24-vuotiaana.”
Uudessa maailmassa todellisuus sai Nikkasesta uuden otteen.
”Kun olen omaksunut ammatti-identiteetin, olen ollut alle 26. Aivojen prosessit ovat siinä vaiheessa vielä kesken. Tietty pelottomuus on toki hyvä, mutta mun on pitänyt opetella, mikä riski kannattaa ottaa.”
Parikymppisenä Nikkanen oli ihmisoikeustarkkailijana Etelä-Meksikossa alueella, jolla konflikti zapatistikylien, armeijan ja puolisotilaallisten ryhmien välillä kärjistyi äkkiä. Kylien johtajia murhattiin.
Nikkanen halusi nähdä hautajaismielenosoituksia, joissa yhteenottoja tapahtui. Vanhempi tarkkailija puhutteli seikkailunnälkäistä kollegaansa ja varoitti machoilun hyödyttömyydestä. Lopulta Nikkanen lähetettiin syrjäiseen kylään, jossa murhia oli juuri tapahtunut.
”Siellä tarkkailutyö oli kaukana jännitysnäytelmästä: tylsää, hidasta, kurinalaista. Viidakko kuhisi asemiehiä, ja tienvarsien tarkastuspisteillä sotilaiden tentattavana tajusin, että oma hölmöilyni voisi maksaa ihmishenkiä. Jos tekisin virheen, en voisi sanoa, että olen vasta 20, en tiennyt.”
Karu totuus osui Nikkaseen kovaa. Siksi hän on nykyisin ahdistunut suomalaisista toimittajista, jotka lähtevät ulkomaille vaativalle juttukeikalle ”lintukoto-oletuksella”. Turvallisessa yhteiskunnassa kasvaneet eivät ymmärrä millaiseen vaaraan vaikkapa ihmisoikeusaktivistit voivat lehtijuttujen takia joutua.
”He eivät ymmärrä tekojensa seurauksia, eivätkä osaa suojella lähteitään. Musta on tullut aika natsi näissä asioissa.”
Nunnan lahja
Tutkivan journalismin raja on hämärä. Nikkanen ei ole aina edes varma, voiko hän käyttää titteliä itsestään. Suuri osa työstä on muuta, esimerkiksi journalismin opettamista.
Käsitteen hämäryys kuitenkin sopii työn luonteeseen. ”Tutkivaan journalismiin ei ole koulutusta, eikä pidäkään olla. Jokainen toimittaja tekee juttuja omista lähtökohdistaan.”
Nikkasen ensimmäinen juttu, jonka hän laskee tutkivaksi, käsitteli Marokosta Eurooppaan pyrkiviä pakolaisia.
2000-luvun puolivälissä pakolaiset pyrkivät epätoivoisesti Marokossa sijaitseviin Espanjan autonomisiin kaupunkeihin Melillaan ja Ceutaan rajavartijoiden väkivallasta huolimatta. Nikkanen oli töissä STT:llä ja sai ruinattua itselleen luvan lähteä tekemään juttua aiheesta.
”Valttikorttini toimituksissa on se, että osaan matkustaa tosi tosi halvalla.”
Nikkanen halusi olla aikuinen toimittaja, joksi hän ei itseään tuntenut. Siksi hän aluksi käytti mahdollisimman hyväksyttyjä kanavia ja sopi haastatteluja virkamiesten kanssa.
”Umpikujia tuli koko ajan vastaan. Kiersin pakolaiskeskusta ja mietin, mitä tehdä.”
Onneksi Nikkasen haastateltava, Espanjan valtion lakimies, alkoi supattaa, että hän ei voinut työnsä puolesta sanoa mitään, mutta että hän tunsi ihmisiä, jotka voivat. Lakimies lähetti Nikkasen konkreettista siirtolaistyötä tekevän nunnan puheille.
”Tarve esittää aikuista katosi samoin kuin tunne siitä, etten osaa. Yhtäkkiä olin Marokon puolella metsikössä tekemässä haastatteluja. Oivalsin, että tämä on mulle kiinnostavampi tapa.”
Jutun suunta muuttui täysin. Nunnan kautta löydetyt tarinat olivat aivan toisia kuin ne, joita Nikkanen sai EU:n edustajilta.
Näin jälkeenpäin hän näkee monia johtolankoja matkansa varrella, joita ei tuolloin kehdannut tai uskaltanut seurata. Mutta senaikaiselle Nikkaselle murros oli tärkeä.
Kovaa peliä neukkarissa
Nikkasen mukavuusalue ylittyy jakkumaailmassa, yritysten tiedotustilaisuuksissa.
”Välillä on vaikea erottaa, milloin yrityksen edustaja puhuu omalla suullaan ja milloin työnantajansa roolissa. Mun on helpompi olla jopa vaarallisessa tilanteessa, jos se vaan on muuten vapaampi.”
Hän ei pidä peleistä, joita kabineteissa pelataan, mutta pelaa, koska on pakko.
Ensimmäisessä kirjassaan Viaton imperiumi (2010) Nikkanen kuvaa, miten Stora Enson viestintäjohtaja Lauri Peltola valehteli Helsingin Sanomien haastattelussa ja myöhemmin myös Nikkaselle. Nikkanen todisti Peltolan väitteet vääriksi vastapuolelta pyytämänsä nauhoitteen avulla. Peltola uhkaili Nikkasta puhelimessa Julkisen sanan neuvostolla. Myöhemmin isossa seminaarissa Peltola katsoi hymyillen Nikkasta silmiin ja kielsi uhkailun.
”En ole kenestäkään kirjoittanut niin rumasti. Mutta hän pelasi kovilla mua vastaan, joten jouduin tekemään samoin. Kyllähän siitä vähän sellainen nemesis-olo tulee.”
Mutta niin Peltolan kuin kaikkien muidenkin jutun kohteena olleiden tahojen kanssa Nikkasella on toimiva työsuhde edelleen.
Konfliktit kuuluvat toimittajan työhön. Jotkut Nikkasen kollegat ovat jopa sitä mieltä, että vasta sitten, kun joku haastaa oikeuteen, tietää tekevänsä työtään oikein.
Nikkanen itse on peruskiltti. ”Vihaan konflikteja, en pysty niihin ihmissuhteissani. Se osa tästä työstä on rankkaa.”
”Suomalainen on luotettava”
Viaton imperiumi kertoo kolme tarinaa Suomesta. Ne ovat sen tyyppisiä tarinoita, joita median olisi pitänyt käsitellä jo paljon aiemmin 2000-luvulla.
Nikkanenkin ihmetteli, voiko hän tosiaan olla ensimmäinen, joka kirjoittaa niistä.
”Vielä kirjan julkistamistilaisuudessa pelkäsin, että kohta soi puhelin ja joku soittaa vihaisena ja kertoo kirjoittaneensa jo näistä samoista aiheista.”
Kaikki alkoi siitä, kun Nikkanen kirjoitti kolme eri lehtijuttua eri yrityksistä, joissa kaikissa oli jotain samaa.
”Kävin samat keskustelut jokaisen yritystiedottajan kanssa. Kun kysyin eettisestä vastuusta, he hokivat, miten suomalainen firma on luotettava.”
Me olemme pieni maa, meidän valinnoillamme ei ole merkitystä. Niin meille hoetaan. Mutta mitä jos pienessä maassamme on yrityksiä, joiden vaikutukset leviävät maailman kokoisiksi?
Suomessa yritysmaailma mielellään marginalisoi eettisyyskysymykset ”hippien asioiksi”. Nikkanen painottaa, ettei Suomella ole varaa jäädä jälkeen brändikilpailussa Saksalle tai Ruotsille, joissa eettisyys on vahvemmin tapetilla. ”Emme me halpatuotannonkaan kanssa voi lähteä kilpailemaan.”
Viaton imperiumi näyttää, miten Suomi on kietoutunut globaaliin jälkikolonialismiin. Monena vuonna Suomi on ollut Kongon suurin vientimaa. Vienti koostuu lähes yksinomaan koboltista, jota ostaa kokkolalainen tehdas. Kobolttia tarvitaan kannettaviin härveleihimme.
Mutta mitä tiedetään Pohjanmaalla kaivoksista, josta raaka-aineet tulevat? Tuotantojohtaja Heikki Pihlaja kertoo, että myyjältä pyydetään kirjallinen vakuutus siitä, että kaikki on kunnossa. Ulkopuolista valvontaa ei ole.
Nokia Siemens Networks myi vakoilulaitteita Iranin hallitukselle, joka otti kiinni todennäköisesti juuri teleurkinnan avulla tuhansia aktivisteja vuoden 2009 mielenosoitusten jälkeen. Nikkaselle vuodettiin vakoilulaite, joka osoittautuikin standardilaitteeksi. Vaikka Iraniin toimitetulla erikoislaitteistolla vakoilu on tehokkaampaa, Nikkanen ymmärsi saamansa laitteen avulla, miten laajaan valvontaan pystytään Euroopassakin, lain puitteissa.
Herätys
Nikkanen myöntää olevansa nörtti. Hän korostaa, että tutkiva journalismi on pitkälti ruudun ääressä istumista. Mutta se ei haittaa, sillä Nikkanen on kova keskittymään. Hän pystyy syventymään taulukkoihinsa helposti muutaman vuorokauden putkeen.
Kirjoissa se näkyy. Ne ovat täynnä yksityiskohtia ja sivutarinoita, eikä niiden lukemisessa voi huijata hyppimällä toiston yli. Sitä ei ole. Uusin kirja Verkko ja vapaus käy läpi internetin demokratiamahdollisuuksia ja uhkia
”Poliitikot EU-tasolla eivät ole tajunneet, että samat valvontateknologiat, joita oikeusvaltiot käyttävät, leviävät myös diktatuureihin.”
Nikkasen yhdessä Lilly Korpiolan kanssa kirjoittama, aiemmin tänä vuonna ilmestynyt Arabikevät sivuaa samaa aihetta.
”Tarpeeni kirjoittaa kirja nousi osittain omasta hämmennyksestäni. Miksi mielenosoitukset tulivat niin puun takaa? Ja miksi Suomessa media kiinnostui niin myöhään?”
Nikkanen on herättäjä. Hän kulkee uneliaan mediakarjan edellä ja helisyttää kelloaan tasaisin väliajoin. Hei siellä, tännepäin.
Ehkä hän osaa selittää, miksi me Suomen julkisessa keskustelussa jatkamme itseemme vajoamista, vaikka koko ajan hoetaan, miten maailma pienenee, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen.
”Talouskriisin ajat tuottavat pää pensaaseen -ajattelua. On liian ahdistavaa katsoa, mitä tapahtuu ulkopuolella, joten keskitytään pipariresepteihin. Mutta kyllä syytä on myös suomalaisessa kulttuurissa. Me olemme pieni kulttuuri ja kieliryhmä, meidän on helpompi käpertyä.”
Omaa napaansa tuijottavassa Suomessa Nikkanen muistetaankin tällä hetkellä paremmin Enkeli-Elisan paljastajana. Yhdessä toisen freelancerin, Anu Silfverbergin, kanssa Nikkanen kirjoitti Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen jutun, jossa kyseenalaistettiin koulukiusaamisen takia itsemurhan tehneen tytön tarinan todenperäisyys.
Mikä saa Nikkasen ajattelemaan ja toimimaan toisin kuin muut toimittajat? Mikä tekee hänestä paljastajan?
Ehkä se hetki Etelä-Meksikossa 20-vuotiaana, jolloin hän tajusi olevansa vaarallinen, jos ei ota vastuuta.
”Tärkeitä ovat ne hetket, jolloin pitää miettiä, olenko todella vallaton vaikuttamaan asioihin vai onko vain laiskuutta väittää itselleen, ettei mulla ole valtaa.”