Sungha Bhainin mausteyrityksen koneiden taukoamaton jyske kuuluu kauas. Sokkeloisen kujan nurkan takaa pöllähtää punainen pölypilvi.

Tukala kuumuus ympäröi piskuista kymmenen neliön putiikkia, ja karvas chilijauhe tunkeutuu ihohuokosiin asti.
Bhainilla on tyttärensä kanssa kahden naisen maustebisnes Mumbain sydämessä Dharavissa, Intian suurimmassa slummissa.

Ketterä kuusikymppinen istuu lattialla jauhepölyssä ja operoi käsikäyttöisesti jykeviä, mutta jo ruostuneita maustekoneita. Kone jauhaa tukkumyyntiin intialaisten yleismaustetta, masala-jauhetta.

Masala on niin suosittua, että asiakkaita riittää aina, Bhain iloitsee. Yritys on pyörinyt jo yli kymmenen vuotta. Masalan kilohinta on markkinoilla sata rupiaa eli 1,50 euroa.

Bhainin kämmenet ovat värjäytyneet työn tohinassa punaisiksi. Nainen kuorii vilkkaasti valkosipulinkynsiä, kädet huitovat puhuessa.

”Saamme ihan mukavaa tienestiä, noin 10 000 rupiaa (150 euroa) kuussa. Kun olen maksanut laskut ja koneen vuokran, elämiseen jää noin puolet. Sillä tulee hyvin toimeen.”

Miljardibisnestä taskulaskimella

Bhain asuu tyttärensä ja tämän viisihenkisen perheen luona. Kahden huoneen asunnossa on sähköt, mutta vesi haetaan lähimmästä vesipisteestä.

Bhain on selvästi kodistaan ja toimeentulostaan ylpeä, eivätkä stereotyyppiset mielikuvat slummien kurjuudesta ja pahamaineisuudesta täällä päde. Dharavi on kaikkea muuta kuin kurja hökkelikylä – ennemminkin ahkerien pienyrittäjien jättimäinen työpaja, jossa ihmisten kekseliäisyys ei tunne rajoja.

Dharavin yrityksissä valmistetaan ilmastointilaitteiden filtterit, korjataan autonrenkaiden sisäkumit ja värjätään design-nahkat. Suuri osa työstä tehdään käsin tai alkeellisilla koneilla. Kapeat kadut ovat täynnä pikkukojuja, joissa myydään vaatteita, nahkatavaroita, keramiikkaa ja muovikoruja.

WHO:n arvioiden mukaan Dharavin yritykset pyörittävät yli miljardin euron liikevaihtoa vuodessa. Mutta koska yritykset eivät ole kaupparekistereissä saati muissa virallisissa rekistereissä, niiden valvominen on vaikeaa.

Bisnekset hoidetaan käteisellä ja Casio-taskulaskimella. Kirjanpito tehdään usein koirankorville kuluneeseen vihkoon. Verotus on tuntematon käsite.

”Veroja Intiassa eivät maksa edes rikkaat, miksi minun pitäisi”, Bhain kysyy.

Paja syntyi sattumasta

Tarkkojen tilastojen saanti Dharavista on muutenkin mahdotonta – kukaan ei tiedä, montako ihmistä on pakkautunut pienelle maakaistaleelle. Arviot liikkuvat yhden ja viiden miljoonan välillä.

Dharaviin muuttaa päivittäin työn perässä tuhansia ihmisiä. Jotkut muuttajista ovat jo olleet maaseudulla yrittäjiä, mutta taloudellinen ahdinko on pakottanut heidät kaupunkeihin. Osa dharavilaisista on jo toisen sukupolven asukkaita.

Yksi heistä on kolmekymmentävuotias Surish Deesa, joka on syntynyt ja asunut koko ikänsä Dharavissa. Deesa ei osaa lukea eikä kirjoittaa, mutta hänellä on tuottelias tietokonepaja, jossa hän korjaa vanhoja tietokoneita.

Firma syntyi miltei vahingossa, kun Deesa onnistui korjaamaan setänsä tietokoneen.

”Perheeni mielestä minulla on poikkeuksellinen taito, joten pistin yrityksen pystyyn.”

Deesa asuu perheineen työpajan lähellä, alueella, jossa on paljon mumbailaisia.

”Puhumme samaa kieltä marathia ja syömme samanlaista ruokaa. Meidän on helpompi tulla toimeen, kun ymmärrämme toisiamme,” Deesa sanoo.

Korttelit kielen mukaan

Dharavin slummi sijaitsee kahden rautatielinjan välissä. Alue on jakautunut kortteleihin asukkaiden kotipaikkakuntien, kielen tai uskonnon mukaan.

”Jos on kotoisin esimerkiksi Gujaratin maakunnasta, on luonnollista, että haluaa asua muiden sieltä kotoisin olevien kanssa”, sanoo Krishna Pujari Reality Gives -hyväntekeväisyysjärjestöstä.

Vuosikymmeniä sitten virallisesti kielletty kastilaitos rehottaa Dharavissa ihmisten sosiaalisena ohjenuorana. Deesa kuuluu työläiskastiin, mikä antaa hänelle uskottavuutta.

”Kastiin kuuluminen antaa minulle elämänohjeet ja se auttaa olemaan sekaantumatta muiden asioihin. Se auttaa myös bisneksiä, koska meidät työläiskastilaiset tunnetaan kovasta työnteosta”, Deesa sanoo.

Krishna Pujarin mukaan kastin täsmällinen määriteleminen on kuitenkin vaikeaa, koska virallisesti kastilaitosta ei enää ole.

”Dharaviin tulee kuitenkin paljon ihmisiä maaseudulta, jossa kastilaitos on edelleen voimissaan. He tuovat mukanaan tapansa ja perinteensä,” Pujari sanoo.

Edullinen hintataso houkuttelee

Dharavi ei kuitenkaan ole vain työläisten koti: alueella asuu myös lääkäreitä tai insinöörejä, joiden koti on kaukana esikaupunkialueilla. Pitkän kotimatkan vuoksi he asuvat työviikon ajan slummissa.

Huoneen ja kaasuhellan saa Dharavissa kolmella eurolla kuukaudessa. Se on halpaa verrattuna Mumbain vuokratasoon. Mumbaissa yksiöstä saa vapailla markkinoilla pulittaa yli viisisataa euroa – summa, johon suurimmalla osalla mumbailaisista ei ole varaa.

Dharavin asukasluku kasvaa jatkuvasti. Unelmat paremmasta elämästä – jopa elokuvatähteydestä – saavat ihmiset muuttamaan rannikkokaupunkiin eri puolilta Intiaa.
”Suurin syy muuttoon lienee asunnon ja rahan puute. Monet perustavat oman yrityksen, koska maaseudulla ei ollut mahdollista ansaita rahaa”, Krishna Pujari sanoo.

Sijoittajat kiinnostuneita

Maharastran osavaltio – johon Mumbai kuuluu – haluaa saneerata Dharavin ja muuntaa sen moderniksi asunto- ja ostoskeskukseksi. Hanke maksaa arviolta yli kaksi miljardia euroa.

Myös liikemiehet näkevät Dharavissa mahdollisuuksia, mutta paikalliset vastustavat suunnitelmia.

“Jos slummeja aletaan hävittää, samalla häviävät ihmisten elinkeinot,” Pujari sanoo.

Dharvilaisia yrittäjiä yhdistää kova halu tehdä töitä. Pitkistä työpäivistä huolimatta stressi on heille tuntematon käsite.

”Meillä on täällä hyvä yhteishenki, pidämme huolta toisistamme,” Surish Deesa sanoo.

Edes kuumuus ja tukalat työolosuhteet eivät tunnu vaivaavaan maustetta alati jauhavaa Sungha Bhainia.

”Tänään joudun painamaan töitä kahden edestä, sillä tyttäreni lähti viemään lastaan valtionsairaalaan. Kun töitä riittää, päivät sujuvat mukavasti.”

Mikä loma, mikä eläke?

Työturvallisuus lienee hataraa paikassa, jossa on käsikäyttöiset ikivanhat koneet. Bhain tekee hommia maassa istuen, mutta se ei tunnu häntä vaivaavan. “Ihan hyvä tässä on olla, nykyään saan jopa levätä, jos homma käy liian raskaaksi.”

Bhain on yksityisyrittäjänä täysin riippuvainen yrityksestä saamastaan tulosta. Putiikkia ei voi sulkea, koska minkäänlaista sosiaaliturvaa ei Dharavin yrittäjille ole.

“En ole koskaan ollut lomalla. Kauppa suljetaan kerran vuodessa valon juhlan eli diwalin ajaksi. Kun tyttäreni meni naimisiin, suljin pajan kahdeksi päiväksi.”

Suomessa Bhain pääsisi jo kohta eläkkeelle.

”Miksi ei voisi tehdä töitä niin kauan kuin henki pihisee? Kyllä elämä olisi tylsää jos ei olisi töitä. Mitä sitä joutilaana tekee”, Bhain nauraa.