Nuori nainen nakuttelee lastenvaatteiden hintoja kassakoneeseen kaksi räiskyvää muffinsia ranteissaan. Ranteiden sisäpinnalle hakatut tatuoinnit ovat kirkkaanpunaiset. Naisessa ei muuten ole mitään kulmikasta tai erityisen persoonallista, hän on ihan tavallinen vaatekaupan myyjä.
Miksi tatuoinnit, miksi muffinsit?
”Halusin väriä elämään. Rakastan muffinsseja”, nainen vastaa.
Et sitten vaikkapa ostanut uutta mekkoa? Tai mennyt tanssitunnille? Lähtenyt matkalle?
Joka puolella Buenos Airesia törmää tatuointeihin, kummallisiin, isoihin, värikkäisiin. Niiden kantajat ovat ihan tavallisia ihmisiä: pankkineitejä, konttorirottia, kotiäitejä.
Tuntuu, että kaikilla on tatuointi. Kaikilla muilla, paitsi yritysjohtajilla ja poliitikoilla. Ehkä heilläkin jossain piilossa.
”Argentiinan alemmalla keskiluokalla ei ole mitään päässä”, täräyttää tatuointitaiteilija Javier Sambro.
”He ovat neuroottisia ulkonäöstään ja imagostaan. Kun jostain asiasta tulee muodikasta, siitä todella tulee sitä. Musiikissa ihan sama juttu: nyt kaikki kuuntelevat reggaetonia”, hän sanoo.
Sambro, 39, työskentelee Los Compadres -tatuointiliikkeessään Galería Bond Street -liikekeskuksessa Avenida Santa Fe -kadulla. Helsingin Forumin kokoisessa keskuksessa on 13 tatuointiliikettä. Niistä ensimmäiset avattiin vuonna 1992. Sambron pulju oli ensimmäinen.
Tatuoiminen oli Sambrolle kapinaa, vastavirtaa, mielenilmausta.
”Olen tehnyt tätä 21 vuotta. Alusta asti tatuoiminen oli samaa itseilmaisua musiikin – erityisesti punkin kanssa.”
Vaikka keskiluokkainen sivistyksen ja ajattelun puute ärsyttää Sambroa, hän myöntää, ettei taaksepäinkään voi mennä. Muodissa on se hyvä puoli, että ainakin hänellä riittää töitä. Hän ei suostu kuitenkaan kertomaan kuukausiansioitaan. Tatuointien ja lävistysten lisäksi hän saa elantonsa antiikin myymisestä.
”Olemme kaikki avoimia kirjoja”
Kuten lähes kaikki tatuointitaiteilijat, Sambrokin opetteli tatuoimalla omaan kehoonsa. ”Se on paras tapa oppia: mikä tuntuu miltäkin, miten välineitä ja värejä käytetään.”
Kun puhe siirtyy miehen omiin tatuointeihin, hänen koppava ja rujo olemuksensa alkaa pehmetä.
”Lähes kaikki kuvat kehossani ovat kuoleman kuvia. Elämme kunnes kuolemme. Pelkään ainoastaan sitä, että 8-vuotias tyttäreni kuolisi minua aiemmin.”
Sambro sanoo piirtävänsä tatuointeihinsa omat tunteensa.”Olemme kaikki avoimia kirjoja. Meillä kaikilla on tarina kerrottavana”, hän sanoo.
Miehen käsivarressa on päivämäärä: 27.3.1994. Mitä silloin tapahtui?
”Löysin rakkauden. Nainen on tyttäreni äiti, ja vaikka emme enää elä yhdessä, rakkaus säilyy – vain toisessa muodossa.”
Ja kun puhe on rakkaudesta, Sambro on kiinnostunut, josko toimittaja on ollut suhteessa argentiinalaiseen mieheen.
”Sitten kun olet, tiedät että olemme ainutlaatuisia”, hän lupaa.
Juuri tämänkaltaisesta kritiikittömästä omahyväisyydestä argentiinalaiset ovat tunnettuja maailmalla, huikkaan hymyillen ovenraosta.
Virheen mahdollisuutta ei ole
Sambron naapurista löytyy Lucky Seven Studio. Kassakoneen takana istuu nuori mies, jolla on säikähtäneet silmät. Andres Giussani, 22, näyttää pyynnöstäni käsivarsissaan olevia kuvia – kuvia joista hän pitää. Muuta kriteeriä ei tarvita.
Luen hänen kehoaan – niin – kuin avointa kirjaa. Yhdessä kuvassa on kädet, jotka väsyivät rukoilemaan. Toisessa teksti: Time heals nothing. Aika ei paranna mitään. Love hurts. Rakkaus sattuu. Ja sormissa, yksi kirjain kussakin peukkuja lukuun ottamatta: restless – levoton.
Kuvillaan Giussani on jo paljastanut itsestään paljon.
Koska alaa ei voi opiskella minkään sortin oppilaitoksessa, Giussani kertoo hankkineensa tietoa ja taitoa 15-vuotiaasta lähtien: ensiapukurssit, terveysoppi, sterilointi. Tatuointien lisäksi hän tekee lävistyksiä – niitä pyydetään usein.
Omaa asiakastaan odotteleva Cristian González, 35, kertoo saaneensa kipinän tatuointeihin jo hyvin nuorena, 13-vuotiaana. Nuorukainen harjoitteli hunajamelonilla, koska ”sen kuori on yhtä herkkä kuin iho”, ja oli valmis ammatin harjoittamiseen 23-vuotiaana.
”Minua kiehtoo tässä hommassa jännityksen tuoma adrenaliini: en voi erehtyä. Virheen mahdollisuutta ei ole, mokata ei voi”, hän sanoo.
González nauttii vuoropuhelusta asiakkaan kanssa, yhdessä etsitään optimaalinen lopputulos, jännitys säilyy loppuun asti.
”Onnistuneen tatuoinnin jälkeinen mielihyvä on suuri. Tahdon tehdä hyvää jälkeä. Jos tiedän, etten voi täyttää asiakkaan toivomusta, jätän duunin tekemättä.”
Gonzálezin iholta löytyy hienojen – ja rupuisempien – kuvioiden seasta myös viestejä: äidin nimikirjaimet, kummitytön ja lempibaarin nimet.
Siirtymäriittejä, ikuisia jälkiä
Kapeiden kierreportaiden päässä on Lucky Seven Studion tatuointihuone. Claudio Momenti, 38, kelmuttaa tuolia, johon asiakas istuutuu selkänojaa vasten hajareisin. Paola Lópezin, 26, nuoren naisen kapoinen selkä on saamassa ensimmäiset ikuiset jälkensä.
Hotellin respassa työskentelevä López sanoo haaveilleensa tatuoinnista parikymppisestä saakka. Oikea hetki tuli nyt, kun hän toissa päivänä päätti seitsemän vuotta kestäneen suhteensa. Edessä on uusi alku, ja siihen kuuluvat hänen omat juttunsa. Siispä nuottiavain niskaan, musiikki on tärkeä osa häntä.
Momenti kehottaa Lópezia rentoutumaan ja kertomaan heti, jos tekee kipeää. Hän näyttää vielä steriloidut neulat, López nyökyttelee, on valmis koitokseen. Hintaa tatuoinnille tulee 150 pesoa, noin 26 euroa.
Momenti siirtää piirtämänsä kuvion Lópezin iholle ja kertoo, että on tatuoinut italialaisten siirtolaisten 1900-luvun alussa Buenos Airesiin tuomaa fileteado porteñoa jo kymmenen vuotta. Tyyli pohjaa firenzeläiseen kuvataiteeseen.
”Kun aloitin toteuttaa tätä populaaria dekoratiivista tyyliä tatuoinneissa, minulle naurettiin. Nyt olen iso nimi”, Momenti kehaisee.
Taiteilijan omasta pohkeesta löytyy kökkö F-kirjain. Se on isänpäivälahja 3-vuotiaalta pojalta.
”Poika käyttää tatuointikonetta jo taitavasti”, isä nauraa. ”Mutta vaimollani ei ole yhtään tatuointia. Hän ei pidä niistä.”