Leah Chishugi on lentänyt Helsinkiin, puhunut vieraille ihmisille tunteja ja tunteja. Itse asiassa päiviä. Sitä ennen hän on kirjoittanut vuosia ja vuosia romaania, jonka sisältö on henkilökohtainen ja raskas. Silti hän jaksaa – Chishugi kokee velvollisuudekseen toimia Ruandan äänitorvena.
”Olen äärimmäisen etuoikeutettu, koska elän”, hän toteaa.
Chishugin, kuten jokaisen ruandalaisen, elämä muuttui vuonna 1994. Kaikki tapahtui nopeasti: huhtikuun kuudentena päivänä ammuttiin alas Kigalin lentokenttää lähestynyt lentokone, jossa matkusti Ruandan presidentti Juvénal Habayrimana. Tapahtuma käynnisti väkivaltaisuudet, joiden seurauksena huturadikaalit tappoivat muutaman kuukauden aikana yli 800 000 tutsia ja maltillista hutua.
Leah Chishugi kuitenkin korostaa, ettei ihminen muutu hirviöksi hetkessä. Ruandan räjähdysalttiilla tilanteella oli juurensa syvällä. Tutsien ja hutujen historia on täynnä verisiä taisteluita ja eriarvoisuutta vuosikymmenten ajalta. Kyse ei ole niinkään etnisistä tai kulttuurieroista vaan ”luokkaeroista”. Ruandan hutut ovat perinteisesti maanviljelijöitä ja tutsit eliittiä eli karjanomistajia.
”Minulle kaikki tuli kuitenkin yllätyksenä. Olin 17-vuotias tutsi, ja niin vanhempani kuin isovanhempanikin olivat olleet hiljaa kaikista pinnan alla kytevistä poliittisista jännitteistä.”
Tuona huhtikuun päivänä Chishugi oli itsekin pienen lapsensa kanssa lentokentällä. Hän odotti miestään, joka oli lentäjä.
Paratiisista painajainen
Liken ja Suomen UNIFEM:n yhteistyössä julkaisema romaani Pitkä matka paratiisiin (alkuperäisteos A Long Way from Paradise) kuvaa Chishugin elämää lapsuuden paratiisivuosista kansanmurhan läpi uuteen arkeen Iso-Britanniassa.
”Kirjan on tarkoitus kuvata jotain siitä kivusta, jonka kanssa elän aina”, kirjailija sanoo.
Romaanin suomentaja Anu Nyyssönen on tehnyt kiinnostavan ratkaisun sen nimen suhteen. Paratiisi on vaihtunut paikaksi, jota kohti mennään; siinä missä alkuperäisen nimen paratiisi on paikka, josta paetaan pois.
On selvää, että Chishugin paratiisi on lapsuuden Ruanda ja Zaire, joissa hän eli etuoikeutettua elämää. Suomennos mahdollistaa lisäksi ajatuksen paratiisi-Ruandasta, johon voi vielä palata; toisaalta paratiisi voi tarkoittaa myös Iso-Britanniaa, Chishugin uutta kotia. Chishugi pitää kirjansa suomennosratkaisun avoimuudesta, vaikkakin hän kokee jättäneensä oman paratiisinsa lopullisesti, sillä se muuttui painajaiseksi.
Tuossa painajaisessa tutsi on torakka. Torakoita tapetaan kylmästi, tai vielä pahempaa: kidutetaan hitaasti kuoliaaksi. Painajaisessa nainen pakenee vauvansa kanssa kauheuksia. Naisen vatsa viilletään auki. Tutsit luulevat hänen kuolleen.
”Tunsin käsien nostavan minut ja tiesin eltaantuneesta hajusta ja pehmeän lihan ja kovien luiden kosketuksesta, että minut oli heitetty kuolleiden ruumiiden joukkoon. Sitten kaikki pimeni.”
”Ajattelin, että jumalaa ei ole olemassa, ja jos on, hän ei ollut Ruandassa tuona päivänä”, Chishugi kuvailee. Eikä ollut muukaan maailma. Se, että YK ei pitkään käyttänyt Ruandasta puhuttaessa termiä kansanmurha, kertoo Chishugille vain ja ainoastaan järjestön tarpeettomuudesta.
”Jos YK olisi puhunut kansanmurhasta, se olisi myöntänyt syyllistyneensä rikokseen, johon todellisuudessa syyllistyi. Tuo rikos on se, että YK ei tehnyt mitään, katsoi vaan.”
Chishugi pohtii muun maailman suhteesta Afrikkaan, vuonna 1994 ja nyt.
”Tuntuu siltä, että maailma ajattelee: ’Ah, he ovat Afrikka. Hoidetaan heidän asiansa myöhemmin. Siis annetaan heidän tappaa toisensa’. Ja kun toisaalla diktaattori Saddam Hussein haluttiin syöstä vallasta, niin sen tekeminen ei kestänyt kovin kauan. Koska niin haluttiin tehdä.”
Apua ruandan naisille
Halusta ja jaksamisesta oli kyse myös Chishugin ja hänen poikansa selviytymisessä. Mutta mikään sankari kirjailija ei halua olla. Hän selvisi, koska ajatteli poikaansa.
”Valitsin elämän, vaikka olin väsynyt juoksemaan ja halusin kuolla. Ajattelin, että poikani ei selviäisi ilman minua.”
Romaani kertoo myös paljosta myönteisestä, ja ihmisistä, jotka auttavat toisiaan, olivatpa hutuja tai tutseja. Se, että Chishugi löysi ihmeellisen pakomatkan päätteeksi myös aviomiehensä, kuulostaa lähestulkoon amerikkalaiselta elokuvalta.
Perhe asuu nykyään Lontoossa, ja Chishugi työskentelee omassa järjestössään Ruandan ja itäisen Kongon olojen parantamiseksi. Tärkeintä on toimia naisten auttamiseksi – kansanmurhan aikana Ruandasa tapettiin ensin miehet ja jäljelle jäi kyliä, joissa elää vain naisia.
Katse itäiseen Kongoon
Chishugi puhuu paljon ihmisyydestä. Hän tietää, että ihminen osaa käyttäytyä kuin hirviö varsinkin silloin, kun pieni joukko ihmisiä haluaa vallan isommasta joukosta. ”Opin jo nuorena, että päinvastoin kuin ajatellaan, eläin pelkää ihmistä, mutta ihminen ei eläintä.”
Ruandasta lähti 1994 paljon pakolaisia Kongon demokraattisen tasavallan, entisen Zairen, itäisiin osiin. Itäisessä Kongossa on ollut vuosien ajan levottomuuksia, vallankaappauksia ja avoimia hyökkäyksiä, joissa alullepanijana ovat olleet sekä radikaalihutut että -tutsit. Chishugi korostaa, että erityisesti naisten ihmisoikeustilanne on siellä katastrofaalinen. ”Itäisen Kongon naiset elävät arkea, johon kuuluu päivittäinen raiskatuksi tuleminen.”
Ruandan puolella menee Chishugin mukaan paremmin. ”Luonto on kaunista ja rikasta, ihmisillä on jo uskoa huomiseen.”
Mutta yksi asia ei ole muuttunut sitten Chishugin lapsuuden: ihmisten hiljaisuus. Kansanmurha jätti jälkeensä ihmisiä, jotka teeskentelevät, että vuotta 1994 ei tapahtunut.
”Myös Ruandan hallitus kieltää ihmisiä puhumasta kansanmurhasta. Aivan kuin hiljaisuus tarkoittaisi unohtamista. Anteeksianto ja unohtaminen ovat kuitenkin aivan eri asiat, sillä unohtaminen on mahdotonta.”
Leah Chishugi: Pitkä matka paratiisiin. Like 2011.