Ihmettely kertoi hämmennyksestä, jota osaavien ja itsenäisten intialaisnaisten tapaaminen monien mielessä herättää. Miten on mahdollista, että he voivat tehdä taidetta ja vielä hyvää sellaista? Eivätkö he kaikki olekaan sikiöinä selektiivisestä abortista vahingossa selvinneitä, aikuisikänsä miesten alistamia ja elämänsä leskenroviolla päättäviä uhreja?
Eivät ole. Puoleen miljardiin elämään mahtuu puoli miljardia elämäntarinaa.
Minun tuntemani intialaisnaiset ovat rohkeita, omanarvontuntoisia, eivätkä kadehdi läntisten sisartensa elämää. Itse asiassa heidän mielestään eurooppalaiset ja amerikkalaiset naiset ovat jopa hieman säälittäviä tehdessään romanttisen rakkauden metsästyksestä itselleen elämäntehtävän. Niin kuin naisella ei muuta tekemistä olisi kuin haikailla joutavia.
En taatusti tunne Intian köyhintä ja syrjityintä naista. Tunnen kuitenkin Kalkutan slummissa asuvan Tumpan, nuoren naisen, jonka äiti hankkii elannon itselleen ja lapsilleen prostituoituna. Minulle ei tulisi mielen viereenkään sääliä tai surkutella rohkeaa ystävääni.
Tumpan äitiäkään en sääli. Tyttärensä mielestä hän on sankari, joka lähes mahdottomassa elämäntilanteessa on onnistunut luotsaamaan lapsilaumansa kohti parempaa elämää. Säälin sijasta hän ansaitsee arvostusta ja kunnioitusta.
”Intiaa pidetään patriarkaalisena yhteiskuntana, vaikka esimerkiksi taideinstituutiomme on täynnä naisia. Sitä ei nähdä. New Yorkin taidekentässä lähes kaikki päättäjät ovat miehiä, eikä sitä kukaan ihmettele. Kukaan ei siellä tarkastele asiaa sukupuolinäkökulmasta”, sanoo Chitra Ganesh, yksi Tennispalatsin taiteilijoista.
Niinpä niin. Parempi olisi nuohota omat nurkat ennen kuin ryhtyy naapurin lattioita lakaisemaan. Säälin ja uhrikuvien viljelyn sijaan tarvetta on kunnioitukselle ja siitä kumpuavalle aidolle yhteistyölle.