Katmandun kadut ovat hämmentävän hiljaiset. Värikkäät mainoskyltit talojen edustoilla kutsuvat turisteja milloin mihinkin – ravintoloihin, retkeilyvälineliikkeisiin, koskiretkelle – mutta ovet on peitetty jykevillä rautaporteilla.

Muutama turisti koluaa tyhjiä kujia uteliaisuuttaan. Seinien syvennyksissä lapset haistelevat liimaa muovipusseista. Muutamat päät työntyvät ikkunoista katselemaan odottavaa kaupunkia.

Lakko on taas hiljentänyt Nepalin pääkaupungin vilkkaimman turistikadun, joka tavallisena lauantaina on juuri niin tukossa kuin Katmandun kokoiselta suurkaupungilta odottaa sopii.

Paikallisten puheista kuuluu turhautuneisuus.

”Lakko voi loppua huomenna, se voi loppua viikon päästä, kuka tietää”, hotellin vastaanotosta kerrotaan tottuneesti.

Samat sanat kuulee kerta toisensa jälkeen. Lopusta ei tiedä, mutta tulisipa se pian. Eikä nyt puhuta vain tästä lakosta, vaan sama koskee koko umpisolmua. Lakkoilu on paikallisille jo niin arkista, että omat rutiinit osataan sovittaa niihin sopiviksi. Kauppakäynti hoidetaan takaoven kautta.

Nuoriso kaikkoaa

Hotellin portti on lukittu, mutta Yunesh Raj Shestra, 25, ohjaa meidät kaikessa hiljaisuudessa takaovelle. Mielenosoitukset ovat levinneet myös Nepalin toiseksi suurimpaan kaupunkiin, Biratnagariin. Hotelliin ei tahdota maolaisia.

Puheet siirtyvät nopeasti politiikkaan.

”Ei tällainen voi toimia, tämä maa ei voi mennä mihinkään, jos politiikka sotkee kaiken”, Shestra sanoo kärkkäästi.

Hän ottaa esimerkiksi ystäväpiirinsä. Vielä vuotta aiemmin Shestran porukkaan oli kuulunut 20 nuorta, nyt heitä on kolme. Asuminen Nepalissa näytti toivottomalta ja mahdollisuuksia lähdettiin hakemaan muualta, vaikka se useimmille tarkoitti kotimaan ja perheen unohtamista useaksi vuodeksi.

Shestra itse kuuluu niihin, joille tulevaisuus on turvattu perheyrityksessä, kaupungin suosituimmassa hotellissa.

”Suurimmat ongelmat ovat politiikka ja nuorison kokema yhteiskunnallinen näköalattomuus”, Shestra toistaa.

”Jos ihmiset vaan uskaltaisivat jäädä Nepaliin, voisi jotakin alkaa tapahtua. Mutta miksi jäädä tänne, kun töitä saa ainoastaan suhteilla.”

Nepalin nuorissa elää vahvana usko ulkomaiden tarjoamiin mahdollisuuksiin. Useimmiten tähtäimessä ovat Yhdysvallat ja Australia. Ne nähdään loputtomien mahdollisuuksien maina – jopa niin hyvinä, että niiden vuoksi uskalletaan ottaa suuria lainoja. Köyhemmät lähtevät rajan taakse Intiaan.

Nepalissa hankittu korkeakoulututkinto ei välttämättä takaa mitään ulkomailla, Shestra sanoo, ja kertoo monien ystäviensä päätyneen muiden siirtotyöläisten tapaan hanttihommiin tutkinnosta huolimatta.

Joidenkin arvioiden mukaan ulkomailla työskentelee jatkuvasti yli kymmenes koko väestöstä, eli melkein kolme miljoonaa Nepalilaista. Kotimaahan palaa vuosittain yli miljardi euroa rahalähetyksinä, mutta Shestra ei usko sen vievän maata mihinkään.

”Ongelma vain kasvaa, ja yhä useampi tahtoo pois. Raha on suuri apu monille perheille, mutta itse ongelma ei poistu.”

Riistotyötä ulkomailla

Jeewan Adhikari, 40, on yksi ulkomaille lähteneistä.

Toisin kuin monet muut Nepalista pois muuttaneet, oli Adhikari ehtinyt käydä peruskoulun loppuun ja opiskella itselleen oikean ammatin. Puusepän opintojen jälkeen hän luki itsensä sähköasentajaksi ja pääsi nopeasti hyviin töihin.

Maolaiset kuitenkin lopettivat ohjelman, jossa hän työskenteli sisällissodan aikaan, eivätkä synkät työnäkymät ja maan poliittinen epävarmuus jättäneet valinnanvaraa.

Adhikarin tarina on tuttu monelle nepalilaiselle.

”Päätös oli vaikea. Kuulin ystävältäni mahdollisuudesta työskennellä rakennustyömaalla Qatarissa. Nepalissa minulla oli vaimo sekä 6- ja 4-vuotiaat lapset. Heidän elättäminen vaati rahaa, ja ajattelin lähdön olevan hyvä tilaisuus tienata”, Adhikari kertoo.

Lähtöä varten Adhikari lainasi rahaa ystäviltään. 70 000 rupialla eli hieman yli 700 eurolla hän sai lennot Qatariin ja asunnon kahdeksi vuodeksi. Tulevaisuus näytti valoisalta: Adhikari laskeskeli tienaavansa helposti 300 euroa kuussa ja pystyvänsä maksamaan sillä lainan takaisin. Hän uskoi pysyvänsä myös lähettämään perheelleen rahaa elämiseen.

”Odotin siltä paljon”, Adhikari kertoo.

Qatarissa siirtotyöläistä odottikin riisto. Luvattu asunto tarkoitti huoneen jakamista 8 muun työntekijän kanssa, liesi piti rakentaa savesta asunnon ulkopuolelle. Suihkuna oli pieni käsihana.

”Ensimmäiset kuusi kuukautta olivat raskaita. Ikävöin perhettäni, kukaan ei puhunut kieltäni. Laihduin 13 kiloa ja pelkäsin. Palkka oli alle puolet sovitusta. Paluulentoni lipun sain vasta kun olin työskennellyt kaksi vuotta, joten vaihtoehtoja ei ollut”, Adhikari muistelee.

Nyt Qatarista paluusta on aikaa neljä vuotta. Laina kasvoi korkoineen yli tuhanteen euroon, mutta Adhikari sai sen lopulta maksettua ja työskentelee taas Nepalissa omassa ammatissaan.

Miehen kasvoille palaa rauha, kun puhe kääntyy takaisin nykyhetkeen. Täällä on kaikki mitä hän elämältään kaipaa.

”Ennemmin teen halvemmalla töitä Nepalissa kuin ilman kunnioitusta ja perhettä Qatarissa”, Adhikari kertoo.