Kirjoitetun kielen kauneus on kaksiteräinen miekka. Toisaalta se luo persoonallisen maailman, joka tuntuu, tuoksuu ja viettelee lukijan mukaansa; toisaalta se voi myös kätkeä esimerkiksi sotatilassa elävän maan raakuuden, pehmentää pommit ja pelot. Kaunis kieli saattaa jopa romantisoida ruman todellisuuden.
Tämä ajatus ei jätä rauhaan, kun lukija uppoaa Dhakassa syntyneen, sittemmin lontoolaistuneen Tahmima Anamin esikoisromaaniin Kulta-aika. Kirjailija selvästi tietää, millaista on elää arkea konfliktin keskellä, tehdä ruokaa, hoitaa lapsia, olla huolissaan, rakastaa. Tuo tavallisten ihmisten arjen kuvaus tasapainottelee eksotiikan ja todellisuuden raakuuden välimaastossa hiuksenhienosti kuin nuorallatanssija.
Eletään vuotta 1971 nykyisessä Bangladeshissa, entiseltä nimeltään Itä-Pakistanissa, jota itsenäisyyssota runtelee. Rikas Länsi-Pakistan ei anna kurjuudessa elävän itäosan itsenäistyä. Romaanin päähenkilö on leski Rehana, jonka elämän täyttävät hänen lapsensa Sohail ja Maya. Kun lapset lähtevät mukaan opiskelijakapinallisten toimintaan, myös äiti tulee tempaistuksi sotaan.
Leski-Rehanan tarina alkaa vielä kauempaa, vuodesta 1959, jolloin hän joutui aviomiehensä kuoltua luopumaan lapsistaan vuosiksi. Tapahtumasarja pohjustaa romaanin tärkeimmän teeman: äidinrakkauden. Jos ihminen välittäisi muista ihmisistä, kuten äiti lapsistaan, ei olisi sotia. Jos jokaisella ihmisellä olisi edes yksi, joka rakastaa, me kenties selviäisimme. Äidinrakkaus on Rehanan ainoa kompassi pimeässä. Äidinrakkaus ei ole valinta, koska sille ei ole vaihtoehtoa.
Tahmima Anam ei piilottele romaanin todellisuuspohjaa: päähenkilö Rehanan tarina on hyvin pitkälti kirjailijan oman isoäidin tarina ja aika hänen aikaansa.
Kulta-ajalla Commonwealth Writer’s Prize -palkinnon parhaasta esikoisteoksesta voittanut Anam kuvaa Bangladeshin poliittisia tilanteita ja tunnelmia tarkasti. Paikoitellen niinkin tarkasti, että pysyäkseen matkassa mukana lukijan on myönnettävä puutteensa ja tarkastettava perustietoja historiankirjoista.
Viime vuosina on julkaistu melkoisen paljon kirjallisuutta, jonka genreen Kulta-aikakin kuuluu. Se on selkeää jatkoa vaikkapa Khaled Hosseinin teoksille, joissa ääneen pääsevät sorretut ja äänettömät konfliktin keskellä. Vaikkei Anamin teos yllä syvyydeltään Tuhat loistavaa aurinkoa -romaaniin intensiivisyyteen, se on kirjallisuutena tärkeää ja syventää tietämystä sekä tuntemusta, tarjoaa maailmantajua.
Mikä Kulta-ajasta sitten tekee erityisen esikoisen?
Jokin, jota kuvaisin sanalla murtumattomuus. Romaani on kirjallisesti kaunis kuin kukka. Se piirtää maailmaa äidinrakkauden silmin. Se itkee Bangladeshin puolesta. Mutta pahoista aavistuksista huolimatta se ei putoa nuoralta naiivin poeettisuuden puolelle. Eikä se murru tai lakkaa uskomasta parempaan – mitä ikinä parempi merkitseekään.
Tahmima Anam:
Kulta-aika
Basam Books 2010