Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n pääjohtajan Dominique Strauss-Kahnin seksuaalirikosepäily ja sitä seurannut ero ovat olleet tiedotusvälineille herkullinen uutinen. Viikon aikana on pohdittu, miten pidätys vaikuttaa Ranskan presidenttipeliin, miten Kreikan talouskriisiä nyt hoidetaan  ja onko IMF:n seuraava johtaja jostain muualta kuin Euroopasta.

Erityisen myyväksi uutisen tekee se, että kyse on ”seksiskandaalista”. MTV3:n toimittaja Helena Petäistö esimerkiksi tiesi kertoa Seitsemän uutisissa 15.5, että Ranskassa kulissien takana tiedetään hyvin, että naiset ovat aina olleet ”Strauss-Kahnin suuri heikkous”.

Strauss-Kahnin innoittamana mediassa on myös kerrattu muiden poliitikkojen ja johtajien ryvettymistä erilaisissa naisseikkailuissa, esimerkkeinä Bill Clintonin suhde Valkoisen talon harjoittelijaan ja Arnold Schwarzeneggerin avioton lapsi.

Vaikkei Strauss-Kahnia ole läheskään aina puolusteltu ja kyseessä on muutenkin vasta epäily, uutisointi tuntuu silti irvokkaalta. On huolestuttavaa, että seksirikosepäilyyn suhtaudutaan samalla tavoin kuin mihin tahansa seksiseikkailuun: tapaus on paheksuttava, mutta lähinnä siksi, että johtajien pitäisi hillitä hassut mieltymyksensä. Kenenkään mieleen ei tunnu pälkähtäneen, että Strauss-Kahnin tapauksessa ”skandaalin” toinen osapuoli teki rikosilmoituksen, monessa muussa tapauksessa taas naiset ovat olleet touhussa vapaaehtoisesti mukana.

Oli Strauss-Kahn syyllinen tai ei, karnevalistinen uutisointi tapauksesta kertoo tasa-arvon tilasta paljon enemmän kuin moni asennetutkimus. Seksuaalirikosta pidetään jonkinlaisena seksuaalisen aktiivisuuden jatkeena, ei vallankäyttönä ja uhrin kannalta äärimmäisen traumatisoivana rikoksena. Ehkä tätä pitäisi pohtia taas siinä vaiheessa, kun Suomessakin jälleen kerran ihmetellään, miksi raiskaustuomiot ovat liian lepsuja.