Granadan kaupungin talojen seinät tihkuvat espanjalaisen siirtomaavallan perintöä. Mauricio Gómez istuu hotelliksi kunnostamansa sukutalon patiolla.
Nicaraguan suosituin matkailukaupunki vetää ulkomaalaisia yrittäjiä, ja edulliset talot houkuttelevat varsinkin eläkepäiviään suunnittelevia amerikkalaisia.
”Iso osa kaupungin ulkomaalaisista ei osaa toimia paikallisten viranomaisten kanssa”, Gómez pohdiskelee pationsa kiikkutuolissa.
Nyt ei kuitenkaan ole tarkoitus puhua ulkomaisista yrittäjistä kotikulmilla vaan ulkomaiden roolista koko maan kehityksessä. Sitä Gómez pohti pitkään työkseen Nicaraguan kehitysyhteistyöministerinä.
Mies oli jo tuolloin suorasanainen aputeollisuuden arvostelija. Kun vuonna 2006 haastattelin häntä avun tehokkuudesta, silloinen ministeri päästeli menemään: avunantajien avulle asettamat lukuisat ja sekavat ehdot syövät hallituksen voimavaroja. Jos avunantajat asettuisivat päiväksi hänen hallituksensa saappaisiin, he ehkä ymmärtäisivät paremmin.
Sanojen voima yllätti minut, varsinkin kun mies näytti lempeältä, vähän nallekarhulta.
Nyt puhaltavat uudet tuulet. Nicaraguan hallitus vaihtui 2007, ja sen jälkeen demokratia ja hyvä hallinto ovat ottaneet takapakkia. Sen seurauksena yhä useammat avunantajat ovat kyllästyneet Nicaraguaan, ja esimerkiksi Ruotsi ja Iso-Britannia ovat jo lähteneet maasta.
Gómez puolestaan kouluttaa parhaillaan matkaoppaita, jotka tulevaisuudessa työskentelevät hänen ekotilallaan Granadan lähistöllä.
”Oli hyvä hypätä kehitysteollisuuden junasta ulos katsomaan todellisuutta,” Gómez selittää syitä uravaihdokseen.
Gómez taitaa pitää junista. Hän käyttää niitä usein vertauskuvissa. Yksi asia on varma: Gómezin mielestä kehitysyhteistyö ei toimi kuin junan vessa. Yksityisyrittäjänä hän voi puhua entistäkin vapaammin.
Aputeollisuuden väkkärä
Nicaraguan aputeollisuudessa kaikki tuntevat Mauricio Gómezin. Kehitysyhteistyöministerinä ollessaan Gómez pyöri kuin väkkärä ja hänellä oli antaa ohjeita kaikkiin suuntiin.
Carla Bush Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepan Nicaraguan toimistosta muistelee, kuinka Gómez heilui eräässä kokouksessa kartan kanssa ja kertoi, missä päin maata Kepan kannattaisi toimia ja keiden kanssa tehdä yhteistyötä. Mies oli suorasukainen, mutta neuvoista oli kuulemma helppo ottaa vaarin.
Gómez hyppäsi kehitysyhteistyön junaan vähän kuin huomaamattaan. Vastavalmistunut juristi meni ulkoministeriöön 1992 oikeusasiantuntijaksi ja päätyi lopulta ministeriksi, joka vuosina 2002–2006 vastasi Nicaraguaan tulevan kehitysavun koordinoinnista.
Nicaragua on viime päiviin asti ollut kehitysyhteistyön suosikkimaita, ja Gómezin postissa pyöri enemmän rahaa kuin missään muussa ministeriössä.
Gómezista tuli pian tuttu mies myös kansainvälisissä köyhyyden ammattilaisten piireissä. Hän pyrki rakentamaan yhtenäistä avunsaajamaiden rintamaa, joka voisi syvällä rintaäänellä kertoa avunantajille, että sirpaleinen projektiapu ja tuelle asetetut ehdollisuudet tukahduttavat kehityksen.
Vuonna 2004 Gómez järjesti historian ensimmäisen avun vastaanottajien foorumin. Se pidettiin Nicaraguassa.
”Ei se mitään palvellut, oli kuin huuto tuulessa”, Gómez kuittaa kyyniseen tyyliinsä.
Kirottu projektiapu
Vuosituhannen vaihteessa avunantajat alkoivat kansainvälisellä tasolla tunnustaa, että kehitysyhteistyö oli silloisessa muodossaan tehotonta ja että jotain pitäisi tehdä.
Syntyi Pariisin julistus, jossa sovittiin avun tehostamisen keinoista. Julistuksen tavoite on antaa enemmän päätösvaltaa avunsaajille.
Poliittinen tahto muutoksiin on kuitenkin puuttunut. Käyttöön on otettu liuta uusia sanoja – ohjelmatuki, budjettituki, seurantamatriisit – mutta käytännöt ovat pysyneet samoina.
”Kyse on siitä, ovatko avunantajat todella parantaneet työnsä vaikuttavuutta vai ovatko muutokset tapahtuneet vain semanttisella tasolla. Todellista sitoutumista kehitykseen ei ole edelleenkään”, Gómez sanoo ja ottaa takanojan kiikkutuolissaan.
Tämän on sanonut myös moni muu, mutta harva aputeollisuuden sisäpiiriläinen kuten Gómez.
Mies puolustaa kehitysyhteistyötä, mutta vaatii radikaaleja muutoksia, vielä radikaalimpia kuin kansalaisjärjestöt. Myrskyn silmässä hänen puheessaan ovat erityisesti projektit ja avunantajien avulle asettamat ehdot.
Gómez on kokenut projektityyppisen avun kiroukset. Hänen ministerikaudellaan 2002–2006 maassa kävi joka vuosi noin 300 kansainvälistä ryhmää arvioimassa kehitysyhteistyön tilaa. Pelkästään kahdenvälisillä avunantajilla oli yli 500 projektia.
”Tämän kaiken koordinoimiseen olisi tarvittu rinnakkainen hallitus.”
Gómez sanoo säälivänsä erityisesti terveys-, opetus-, maatalous- ja ympäristöministereitä.
”Avunantajilla on tiukasti näppinsä pelissä näiden ministeriöiden projekteissa. Tulisi arvioida, hallitseeko ministeri todella sektoriaan. On vaikea löytää aikaa, kun kakun päälle tulee kansallisten ja kansainvälisten kokousten sarja, jossa pitää esitellä omaa hallinnonalaansa ja näitä projekteja.”
Kansainvälinen talouskriisi on Gómezin mielestä tuonut jotain hyvääkin: Kansainvälisten vierailija ryhmien määrä näyttää hiukan vähentyneen.
Juupas eipäs budjettituki
Valtavasta projektien määrästä huolimatta Nicaraguaa pidettiin Gómezin kaudella uusien tehokkaiden apumuotojen valtakuntana. Valtion kassaan annettava yleinen budjettituki yleistyi, samoin kuin sektorituki, joka kohdistetaan yhden ministeriön – vaikkapa terveysministeriön – budjettiin. Molemmat tukimuodot lisäävät nimenomaan maan omaa valtaa päättää avun käytöstä.
Gómez nimittää budjettitukea antaneiden maiden ryhmää Top Guniksi, parhaista parhaimmiksi. Myös Top Gun -joukko kuitenkin antoi suuren osan tuestaan sidottuna apuna. Suomikin antoi vuosina 2005–2007 yleisenä budjettitukena vain murto-osan kokonaisavustaan, kaksi kolme miljoonaa euroa vuodessa.
”Top Gunin oma apupaketti osoitti, kuinka paljon vastustusta apumuotojen vaihtamiseen on”, Gómez toteaa.
Gómezin mielestä budjettituen tulokset eivät lopulta oikeuttaneet tuhrattua aikaa. Kokouksia järjestettiin toinen toisensa perään ja rakenneltiin valtavia taulukoita, joita sitten piti täyttää ja taas arvioida. Avunantajat jatkoivat tiukkojen ehtojen laittamista avulleen.
”Avunantajien ehdot synnyttivät liikaa indikaattoreita ja lukuisissa seurantakokouksissa mentiin aivan liikaa yksityiskohtaisuuksiin.”
Näin ahtaassa tilassa katosi myös hallinnon luovuus. Hallitusta pelotti, sillä yhden avun tehokkuutta mittaavan indikaattorin takia saattoi menettää 100 miljoonaa dollaria.
”Koko järjestelmä olisi voinut olla paljon yksinkertaisempi ja keskittyä vain siihen, että varat käytetään läpinäkyvästi”, Gómez sanoo.
Budjettituesta ja maan oman päätösvallan lisääntymisestä huolimatta köyhyys ei kuitenkaan poistunut eikä edes vähentynyt.
”Köyhyys näyttää syventyneen. Kehitysyhteistyöllä ei ole saatu kansalaisille parempaa pääsyä heidän sosiaalisiin, poliittisiin eikä taloudellisiin oikeuksiinsa. Vuosituhattavoitteet ovat lähes kaikilta osin tavoittamattomissa”, Gómez myöntää.
Miksi köyhyys ei poistunut, vaikka Nicaragua oli Gómezin valtakaudella avun tehokkuuden laboratorio? Eikö tehottomuus silloin ole yksin maan oman hallituksen vika?
Ei ainakaan yksin hallituksen, koska avunantajat jäivät tehokkuuden periaatteiden noudattamisessa puolitiehen, sanoo Gómez. Hän muistuttaa, että budjettituki oli vain pieni nokare kaikesta yhteistyöstä, parhaimmillaankin vain 20 prosenttia kaikesta avusta. Nyt ei sitäkään.
Itse asiassa koko budjettituki on nyt Nicaraguan osalta historiaa.
Vuoden 2008 vaalivilpin takia maa ei saa budjettitukea enää ollenkaan.
Ne maat, jotka yhä tukevat Nicaraguaa, ovat palaamassa kohti Gómezin kiroamaa projektitukea.
Kestävyys a ja o
Gómez ei toki ole ainoa apukriitikko. Aiheesta on tehnyt seksikkään viime aikoina varsinkin sambialainen taloustieteilijä Dambisa Moyo, joka kirjassaan Dead Aid sanoo, että kehitysapu pikemminkin estää kehitystä. Suomessa keskustelunvetäjän roolin on saanut pankkiiri Björn Wahlroos.
Aputeollisuuden omakohtaisesti tunteva Gómez sanoo, että apu menee Kankkulan kaivoon, jos avunantajat eivät todella sitoudu työnsä tehostamiseen, ja hajanainen projektiapu jatkuu. Siksi maailmankirjat eivät Gómezin mielestä menisi sekaisin, jos nykymuotoinen aputeollisuus loppuisi, kunhan alasajo tehtäisiin harkitusti pitkän ajan kuluessa.
Siitä huolimatta köyhyydelle pitäisi yhä tehdä jotakin. Parasta Gómezin mielestä olisikin avun muotojen tehostaminen.
Gómez uskoo budjettituen tehostamisen lisäksi yksityisen ja julkisen sektorin yhteistyöhön. Talouselämän kohentamiseen tähtäävillä aloitteilla päästäisiin lopulta eroon riippuvuuskierteestä.
Entisellä kehitysyhteistyöministerillä on ehdotus siihenkin, miten Nicaraguassa toimivat yli 40 avunantajamaata ja kansainvälistä rahoittajaa voisivat toteuttaa uudenmuotoista kehitysapua. Hän ehdottaa erityistä ”markkinapaikkaa”, jossa paikalliset ihmiset voisivat esitellä hankeideoitaan.
Niistä sitten valittaisiin parhaat ja toteutettaviksi yhteistyössä valtion, kuntien, yrittäjien ja kansalaisjärjestöjen kanssa.
”Olennaista on, että aloitteet nousevat todellisista paikallisten asukkaiden tarpeista”, Gómez sanoo.
Tulosten mittaamiseksi ei hänen mielestään tarvita monimutkaisia matriiseja. ”Ainoana avun ehtona tulisi olla, että yleinen hyvinvointi lisääntyy”, hän täräyttää.
Gómez on eri mieltä siitäkin kehitysyhteistyöhön kuuluvasta piirteestä, että apu kohdistetaan yleensä kaikkein köyhimmille.
”Kehitysyhteistyöllä olisi tärkeämpää pyrkiä saamaan kestäviä tuloksia nopeasti ja työskennellä myös alueilla, joilla on eniten kehitysmahdollisuuksia. Kun näillä alueilla saadaan talous kuntoon, kuntien ja valtion kassavarat kasvavat verojen avulla ja valtio voi sitten itse tukea köyhimpiä alueita omista varoistaan pitkäjänteisesti”, Gómez uskoo.
Samalla varmistetaan, että valtio saa itse päättää köyhyyden vähentämispolitiikastaan. Ja että kehitysyhteistyö voi tehdä itsensä tarpeettomaksi siedettävän ajan kuluessa.
Comeback?
Keskustelun edetessä Gómez on selvästi innostunut teemastaan. Aikooko Gómez joskus palata mummonsa talon patiolta kehitysyhteistyöhön?
”Olen tyytyväinen nyt. Voin vaikuttaa paremmin kehitykseen täältä käsin”, hän sanoo hetken myhäilyn jälkeen.
Kehityksen koordinoinnista hän ei ole malttanut pysyä erossa. Tälläkin viikolla hän on kutsunut koolle järjestöt ja paikalliset matkailuyrittäjät luomaan alueelle yhteistä kehityssuunnitelmaa.
Haastattelun päätteeksi lähdemme katsomaan junaa. Vanhalla asemalla Gómezin kotitalon liepeillä lekotteleva venäläinen juna on ruosteessa. Eipä sillä olisi raiteitakaan, sillä raideliikenne lopetettiin vajaat parikymmentä vuotta sitten.
Nyt asema on valjastettu espanjalaisten rahoittaman kehitysyhteistyöprojektin käyttöön. Siellä koulutetaan muun muassa puuseppiä. Kukaan ei ole Gómezin mukaan kysynyt alueen yrittäjiltä, mitä ammatti-ihmisten tarpeita yrityksillä on, ja josko näitä nuoria voisi sijoittaa kisälleiksi heidän yrityksiinsä.
Montaa vastavalmistunutta puuseppää odottaakin työttömyys. Taas yksi hanke, joka toimii eristyksissä ulkopuolisesta todellisuudesta.
Gómezin mielestä olisi aika saada juna kuntoon ja raiteet takaisin.