Maahanmuuttokeskustelussa natsikortit, kukkahattutädittelyt ja milloin mitkäkin leimakirveet viuhuivat, mutta itse asiaan ei päästä koskaan.

Viimeksi näin kävi paneelissa, jota olin kuuntelemassa lokakuussa. Tarkoituksena oli vaihtaa kivasti näkemyksiä aiheesta. Keskustelu alkoi, ja jokainen esitti asiansa lyhyesti.

Sen jälkeen alkoikin sitten epämääräinen mellastus: maahanmuuttokriittinen toisti omaa kantaansa aggressiivisesti silmät kiiluen, maahanmuuttokritiikistä pöyristyvä keskustelija pöyristyi lisää, ja työkseen teemaa tutkiva asiantuntija hiljeni ihmetellen ”keskustelun” järjettömyyttä.

Yleisö alkoi huudella vastapuolta halveksuvia kommenttejaan, tuhahdella tai nyökytellä riippuen siitä, kuka sattui olemaan äänessä ja mitä itse sattui asiasta ajattelemaan.

Keskustelun vetäjä kykeni jonkin aikaa pysymään neutraalissa roolissaan, mutta lopulta hänkin luovutti ja tyytyi vain päivittelemään eri mieltä itsensä kanssa olevien ajatuksia. Viimeistään tässä vaiheessa mahdollisuudet kunnolliseen dialogiin olivat ohi. Tilaisuus sai ihmiset kaivautumaan yhä syvemmälle poteroihinsa samanmielisten ajattelijoiden kanssa.

Lopulta poteroissa oltiin niin syvällä, että eri tavalla ajattelevien ihmisten näkemyksiä ei enää oikein edes jaksettu kuunnella. Silloin on jo ihan sama, mitä kukin sanoo.

Lopuksi koollekutsuja kiitti hyvästä keskustelusta. Oikeasti keskustelu oli täysin turhaa. Vaikka kaikki pääsivät varmasti sanomaan sanottavansa, mitään synteesiä eri ajatusten välille ei syntynyt.

Mikään ei edennyt, kenenkään ajattelu ei kehittynyt. Itse asian ja varsinkaan omien näkemysten problematisointi eivät saaneet mitään sijaa.

Lopputuloksiltaan näin mitättömän keskustelun olisi ihan hyvin voinut jättää käymättä. Sama ongelma vaivaa lähes kaikkea maahanmuutosta käytävää keskustelua.