Kehitysmaiden velat tuntuvat olevan aiheena varsin passé. U2-yhtyeen Bonon keulakuvittamasta, alkuperäisestä Jubilee-kampanjastakin on pian kymmenen vuotta. Se tähtäsi köyhien maiden velkojen anteeksiantoon. Kampanja hajosi useiksi pienemmiksi vuosituhannen alun jälkeen, eikä samankaltaiseen medianäkyvyyteen enää sen jälkeen ylletty.

Aihe on kuitenkin edelleen kipeän ajankohtainen, eritoten, kun köyhien maiden nahkat riippuvat talouslaman orsilla. Vaikka rikkaat maat ovat aiheuttaneet laman, köyhät maksavat siitä kalleimman hinnan. Köyhille lama on velkalama, jossa velkakierre vain syvenee syvenemistään.

New Yorkissa pidettiin kesäkuun lopussa YK-huippukokous, jossa käsiteltiin talouskriisiä.

Köyhät maat ehdottivat kokouksessa esimerkiksi riippumattoman velkatuomioistuimen perustamista ja vaativat kansainvälisen veronkierron hillitsemistä sekä globaalien verojen käyttöönottoa.

Rikkaat puolestaan vesittivät ehdotukset ympäripyöreillä sanavalinnoilla ja jättämällä auki konkreettiset kysymykset mitä, missä ja milloin.

Miksi köyhien maiden velkoja pitäisi armahtaa?

Moni todennäköisesti ajattelee, että kyse on eräänlaisesta kehitysyhteistyöstä. Ja niin onkin. Rikkaat maat sisällyttävät armahdetut velat osaksi kehitysyhteistyötään.

Kyse ei kuitenkaan ole sellaisesta pyyteettömästä hyväntekeväisyydestä, joka sanoista ”armahdus” ja ”anteeksianto” ensimmäisenä tulee mieleen. Kuvio ei siis mene siten, että rikas maa vippaa vitosen köyhälle serkulleen, joka tuhlaa sen ajattelemattomasti ja valittaa sitten, ettei pystykään maksamaan takaisin.

Tämän pelin säännöt keksittiin ennen talouslamaa. Niihin kuului se, että rahaa ei sopinut laittaa julkiseen talouteen – jos mieli saada rikkailta lainaa. Sillä ennen kuin rikkaat alkoivat itse elvyttää omia talouksiaan julkisin varoin, ne olivat vakaasti sitä mieltä, että tie talouskasvuun aukeaa vain julkisen talouden niistämisellä minimiinsä. Kehitysmaille irtosi rahaa kansainvälisiltä rahoituslaitoksilta vain, jos ne lupasivat leikata tehottomaksi tuomittua julkista sektoriaan. Siis käyttää entistä vähemmän rahaa kouluihin, teihin ja muihin turhakkeisiin.

Tässä yksinkertaistettuna resepti, jota köyhien on täytynyt noudattaa.

Julkisen sektorin pienenemisellä piti saada talous kasvuun ja sitä kautta hyvinvointia joka kulmalle. Minkälaisia yrityksiä maahan saadaan, jos ei ole kunnon teitä ja sähköjä?

Tai koulutettuja työntekijöitä?

Yritykset eivät tunnetusti toimi vuosikymmenten pitkäjänteisyydellä. Ne haluavat omansa pois ja vähän enemmän. Ne eivät sitoudu epävakaaseen köyhään valtioon valtavilla infrastruktuuri-investoinneilla, jos valtio ei pysty takaamaan niiden panokselle tuottoa.

Ja mikä pahinta, monissa maissa laina on annettu korruptoituneille johtajille, jotka eivät ole käyttäneet sitä maan hyväksi.

Koko tätä taustaa varten ajatellen velkojen anteeksianto on eufemismi, kaunis ilmaisu jollekin aika rumalle.

Viime vuonna alkanut globaali lama näytti horjuttavan, jopa kumoavan monia uusliberalistisia ”totuuksia”, joiden nimeen pankit ja rahoituslaitokset ovat tähän asti vannoneet. YK:n kesäkuun kokous ei kuitenkaan näyttänyt merkkejä suurista vallankumouksista rikkaiden johtajien ajattelussa.

Toisaalta New Yorkissa teollisuusmaat sentään myönsivät köyhien maiden syyttömyyden lamaan. On sekin jo jotain. Loogismoraalisessa mielessä moisesta luulisi syntyvän myös toimenpiteitä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2009