Harvoin saa lukea kepeää tekstiä Afrikasta ja aidsista. Sambiassa syntyneen ja varttuneen Gaile Parkinin esikoisromaani Kigalin kakkukauppa ottaa etäisyyttä vaikeisiin asioihin esittelemällä niin Ruandan kansanmurhan, koko maanosaa ravistelevan aidsin, tyttöjen ympärileikkauksen kuin naisten lukutaidottomuuden kakkujen leipomisen lomassa.
Keskushenkilönä on miehensä työn myötä Ruandaan muuttanut tansanialainen Agnes. Mukanaan pariskunnalla on heidän viisi orvoksi jäänyttä lastenlastaan. Orpouden taustalla on aids, kuinkas muuten. Agnesin kaltaisia isoäitejä on Afrikka täynnä. Harvalla heistä kuitenkaan menee yhtä hyvin kuin Agnesilla.
Aviomiehen osallistuessa Ruandan jälleenrakentamiseen konsultoimalla Kigalin teknillisessä yliopistossa, sympaattinen ja avarakatseinen Agnes pyörittää kotonaan menestyvää kakkubisnestä. Kovia kokenut kansa löytää helposti juhlan aiheita. Siis ne kansanosat, joilla on kakkuihin varaa, ajattelee lukija. Mutta kyllä Agnes leipoo myös ilmaiseksi – sen ohessa korjailee vaivihkaa ihmisten luutuneita käsityksiä, sivistää ja kouluttaa, antaa sukupuolivalistusta. Aikamoinen hyväntekijä hän on, hivenen romantisoitu hahmo.
Kakun tilaamisen lomassa Agnesille avaudutaan. Näin Agnes pääsee suoraan paikallisten ihmisten elämän ytimeen. Muiden murheita kuunnellessaan Agnes joutuu käsittelemään myös omia surujaan. Tyttären itsemurha on yksi niistä tabuista, joita Agnes ei lopulta enää voi paeta. Suhde omiin lapsiin on ollut Agnesille haaste, jota hän heidän kuolemansa jälkeen potee. Ilman näitä sävyjä Agnes olisikin romaanihahmona sietämättömän naiivi.
Mutta epäilyttävän helposti ja nopeasti Parkin romaanihenkilöt tuskaisista tilanteistaan selviytyvät. Asioihin tuntuu aina löytyvän ratkaisu, halki, poikki ja pinoon.
Agnesin kakkukatalogeja selaavat niin sotilaat, länsimaiset diplomaatit ja avustustyöntekijät kuin egyptiläistaustaiset naapuritkin. Henkilögalleria on kiitettävän kirjava. Joidenkin hahmojen ja dialogin kankeus kuitenkin paljastaa, että kirjailija on sepittänyt hahmon vain päästäkseen sen välityksellä sanomaan jotain yleispätevää Afrikan todellisuudesta. Ja kuitenkin tuo näkökulma on valkoisen naisen.
Vahvimmillaan Parkin on mielestäni kuvatessaan länsimaisten läsnäoloa Kigalissa. Henkilöhistoriasta päätellen kirjailijalla on omakohtaista kokemusta juuri diplomaattien ja kansainvälisten järjestötyöntekijöiden kohtaamisesta tai kohtaamattomuudesta afrikkalaisen todellisuuden kanssa. Näitä ennakkoluuloja Parkin paljastaa arvokkaalla tavalla. Agnesinkaan naapurissa ei asu yhtään ruandalaista tavista.
Vaikka kysymyksenasettelut eivät ole kaikkein tuoreimpia tai syvällisimpiä, ne ovat perusteltuja: Miten avustusjärjestöä johtava brittinainen voi tulla otetuksi vakavasti minihameessaan ja syvään uurretussa helletopissaan? Miten on vältettävissä iänikuinen kuvio, jossa länsimaisen avustustyöntekijän moraali horjuu paikallisen prostituoidun palvelusten edessä?
Jutusteleva romaani viihdyttää, mutta jää yksiulotteiseksi. Romaanin Ruanda ei piirry eläviksi kuviksi taustalle. On kuin kaikki tapahtuisi siisteissä sisätiloissa, kaukana melusta, hajuista, melskeestä, kermakuorrutteisessa satumaassa.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 7-8/2009