LARISA PELLE

Seikkailu on napamatkailusta kaukana. Oppaat ovat kokeneita napamatkaajia, -kuvaajia ja -tutkijoita.

Eteläisellä pallonpuoliskolla on kesä, kun joulukuun alussa starttaan noin sadan hengen retkikunnan mukana kohti Antarktista. Matka Etelämantereelle on suuri seikkailuni, jota olen odottanut vuosia.

Lähtöämme edeltävänä päivänä Antarktiksella liikkeellä ollut alus ajaa karille Wilhelmina Bayssa. Kaikki matkustajat saadaan pelastettua ja laiva siirretään korjattavaksi. Öljyvahinko ja laaja pelastusoperaatio jäävät kuitenkin varjostamaan matkaamme. Ennen onnettomuutta harva meistä on ajatellut, että reissuun liittyisi riskejä – seikkailua ja löytämisen iloa sitäkin enemmän.

Matkan edetessä selviää, että seikkailu on napamatkailusta kaukana. Se on pieni pettymys sellaiselle, joka on odottanut, että saa kokeilla rajojaan ja etsiä omia selviytymiskykyjään. Oppaat ovat maailman kokeneimpia napaseikkailijoita, -kuvaajia ja -tutkijoita, joiden valvova silmä seuraa kaikkialle. Hieman hämäävää onkin, että Antarktikselle järjestetyistä matkoista puhutaan ’löytöretkinä’.

Minäkin ajattelen reissuani henkilökohtaisena löytöretkenä, kunnes tapaan ranskalaisseurueen, joka nousee aluksellemme purjehdittuaan useita viikkoja pienellä porukalla Antarktiksen vesissä. Osa seurueesta palaa laivamme kyydissä Etelä-Amerikkaan, osa purjehtii omin voimin Argentiinaan. Heidän joukostaan uskon löytäväni todellisia seikkailijoita.

Purjehtija Bernadette Moreau kertoo, että ajoittain eteneminen on ollut vaikeaa – ja hyytävän kylmää. Maailman karuimpien vesien ylitykseen Draken salmella on tarvittu erityistaitoja.

Henkensä puolesta Moreaun ei kuitenkaan ole tarvinnut pelätä. Onnettomuuden tai pienemmänkin tapaturman sattuessa apu on kuulemma usein puhelinsoiton päässä: sitä saa niin Etelämantereen tutkimusasemilta kuin Antarktiksen vesissä liikkuvilta aluksilta.

Tällainen turvallisuudesta huolehtiminen romuttaa entisestään oletustani yksin luonnonvoimien armoilla seikkailevista löytöretkeiljöistä. Kaukana ovat ne ajat, jolloin retkeilijät purjehtivat seitsemänmetrisessä avoveneessä, kuten aluetta ensimmäisten joukossa kolunnut Sir Shackelton.

Silti Moreaukaan ei salaa, että on lähtenyt matkaan silkkaa seikkailuhaluaan. Hän ei kuitenkaan pidä olennaisena sitä, että olisi jossain paikassa ensimmäisenä, “löytäjänä”. Suurimmalle osalle seikkailumatkailjoista on tärkeää saapua kaukaiseen maailman kolkkaan esimmäisten joukossa. Jotkut hakevat löytöretkeilyyn tällä “ensimmäisyyden” perusteella jopa rahoitusta ja sponsoreita.

Massaturismi uhkaa Etelämannerta

Matkanjohtajamme Graham Charles on juuri näitä ”ensimmäisiä”. Hän on ensimmäinen Antarktiksen Etelä-Georgian saaren ympäri kajakilla kiertänyt mies – ja silmin nähden ylpeä teostaan.

Kaksi päivää kestävä Draken salmen ylitys sujuu helposti oppaamme tarinoita kuunnellessa. Kuin ohimennen hän kertoo retkikuntaamme järkyttävistä suunnitelmista, joissa alueelle kaavaillaan matkustajalentokentän ja hotellin rakentamista.

Mutta miten me eroamme mahdollisista tulevista hotellivieraista?

En voi sille mitään, että poden välillä huonoa omatuntoa tässä uskomattomassa paikassa.

Kun tuijotan lumoutuneena ensimmäistä näkemääni pingviiniä, ajattelen että jokaisen pitäisi kokea tämä. Mutta kun istun lähellä tuhannen pingviinin yhdyskuntaa ja karvapallarot taapertavat ohitseni, pohdin kuinka lähelle eläimet tulisivat ja olisivatko ne ylipäätään tässä, jos turisteja olisi tukuittain.

On kuitenkin väistämätön tosiasia, että turistimäärät lisääntyvät. Viimeisten 15 vuoden aikana matkustajamäärät Etelämantereella ovat kasvaneet kahdeksan kertaa suuremmiksi. Matkojen hinnat ovat laskeneet ja seudulla käy yhä useammin kansainvälisiin sopimuksiin sitoutumattomia matkustaja-aluksia.

Meidänkin matkamme on mahdollinen siksi, että ilmaston lämpenemisen myötä jäät sulavat ja avaavat pääsyn aiemmin ulottumattomissa olleisiin paikkoihin.

Purjehdimme hyvin lähellä rannikkoa ja käymme maissa kolme kertaa päivässä. “Seikkailureittien” määrä lisääntyy, kun ei tarvitse enää tyytyä rannikon katseluun kilometrien päästä.

Toisaalta jään sulaminen merkitsee myös reittien sulkua; kun olemme viemässä postia ukrainalaiselle Vernadsky-tutkimusasemalle, jäätiköstä irronnut lohkare on tukkinut aseman edessä olevan lahden. Maihinnousu ei onnistu. Meistä on ikävää, ettemme pääse ostamaan paikallisia postimerkkejä ja kurkistamaan napatutkijoiden arkea. Tutkijat taas joutuvat odottamaan postiaan kauan: jäävuoret voivat pysyä lahdessa viikkoja, jopa kuukausia.

Paljon uusia pingviini-tuttavuuksia

Suurin osa matkastani kuluu pingviinejä ihastellessa. Eläimet eivät ole huomaavinaan ihmisiä. Ne käyttävät tallaamaamme polkua rohkeasti ja kävelevät ihmisjonon keskellä. Erityisen vaikea pingviineille on nousta mäkeä syvässä lumessa.

Pingviinien matka alas sujuu sen sijaan ongelmitta: hankea pitkin vatsallaan. Turisteja pyydetään peittämään syvälle uponneet jälkensä huolellisesti; pudottuaan puolimetriseen lumikuoppaan aikuinen pingviini saattaa vielä selvitä, mutta poikasten voi käydä huonosti. Pingviineihin ihastuneet matkustajat seuraavat ohjeita tunnollisesti.

Charles painottaa, ettei alueen suurin uhka kuitenkaan ole turismi; Etelämannerta uhkaavat eniten ilmaston lämpenemisen myötä pohjoisesta tulevat vieraat lajit. Antarktinen kesä on hyvin lyhyt, eivätkä käytössä oleva ravinto tai vapaa maaperä riitä kaikkien lajien poikasten ruokkimiseen.

Matkan viimeisenä päivänä bongaamme yksinäisen kultatöyhtöpingviinin, joka vaeltelee etsimässä kumppania ”paikallisten” lajien, valkokulma- ja myssypingviinien seassa. Charlesin mukaan kultatöyhtöpingviinien lähimpien yhdyskuntien pitäisi olla satojen kilometrien päässä.

Tämä yksinäinen lintu on kuin me, jotka etsimme uusia kokemuksia yhä kauempaa – ja joille kelpaavat vain yhä vaativammat reitit ja uniikimmat seikkailut.

Antarktiksella maailma näyttää yhä sellaiselta kuin meitä ei olisi olemassakaan. Siinä piilee paikan viehätys. Kukaan ei tiedä varmasti kuinka paljon turistiryhmiä alkaa virrata Etelämantereelle ja nouseeko valtavan lumipeitteen keskelle joskus hotelli.

Vai tuleeko alueen matkailusta kenties eliitin etuoikeus isojen ympäristömaksujen ansiosta?

Varmaa on vain se, ettei valkoinen manner jää entiselleen.

Ymmärrän massaturismia paheksuvaa Charlesia nyt paremmin: Antarktiksesta tuli minulle pakkomielle. Haaveissani menen sinne seuraavan kerran sukeltamaan. Kun suunnitelmat etenevät, keksin itselleni jonkun puolustuksen, miksi juuri minun on päästävä Etelämantereelle yhä uudelleen.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 7-8/2009