Runsas vuosikymmen sitten seisoskelin Lontoon Hyde Park -puiston kulmassa, jossa jokainen halukas saa huutaa suunsa puhtaaksi. Taleban-asuinen happokielinen partasuu oli päästänyt pahimpia höyryjä jo useita minuutteja, kun yleisöstä kuului kommentti:
”Kuulutko sinä kivi-, kasvi- vaiko eläinkuntaan?”
Hyde Parkin turpakäräjillä törmäsi kerta toisensa jälkeen jumalasta juopuneisiin partasuihin ja vastapuoleen – pukumiehiin, jotka kyseenalaistivat edellisten ihmisyyden.
Eurooppalaista päivänpolitiikkaa seuratessa tuntuu siltä, että pukumies ja partasuu ovat onnistuneet kloonaamaan itsensä ja tulleet samalla tyystin riippuvaisiksi toisistaan.
”Kaikki muslimit ovat äpäröitä.” (Kevin Quinn, British First Party -puolue)
”Homoseksuaalisuus on tarttuva sairaus ja vaaraksi yhteiskunnalle.” (Imaami al Moumni, Hollanti)
”Me muutamme teidät.” (Mullah Krekar, Norja)
”Islamofobia on velvollisuutemme.” (Filip Dewinter, belgialainen Vlaams Belang-puolue)
”Jos jumala suo, Britannia on islamilainen kolmessakymmenessä vuodessa.” (Shahid Malik, Britannian työväenpuolue)
”— sotilaspoliittisena liikkeenä islam rakentuu itse asiassa täysin kunniakoston kulttuurin konseptin varaan.” (Jussi Halla-Aho, kaupunginvaltuutettu)
”Äärioikeisto on nousemassa Suomessa valtaan. Se näkyy tänä päivänä jo hallituspolitiikassa.” (Abdullah Tammi, Suomen islamilainen puolue)
Suututan sekä partasuut että pukumiehet sanomalla, että todellinen uhka eurooppalaiselle demokratialle ei synny muslimeista saatikka islamia kritisoivista poliitikoista. Varsinainen huolenaihe piilee aikamme partasuita ja pukumiehiä yhdistävissä piirteissä. Molemmat kalastavat kannattajia paisuttelemalla symboleja ja kontekstualisoimalla asioita uudelleen.
Työelämän ja talouden mullistukset ovat jättäneet jälkeensä suunnattomasti kaunaa ja turhautuneisuutta. Jokainen hitusenkaan karismaa omaava poliitikko ja uskonnollinen johtaja tajuaa, että sanomasta ei saa tehdä turhan vaikeaa, ja että ihmisille on annettava ainesta henkilökohtaisiin fantasioihin.
Jos sosiologi Richard Sennett seisoisi Hyde Parkissa hän paasaisi ihmisille, että poliittisista ja uskonnollisista toimijoista on muodostunut brändejä, ja että yhteiskunnallisten keskustelujen ohjaaminen muistuttaa yhä enemmän mainontaa.
Ennen kuin Sennettin ääni hukkuisi vastalausemyrskyyn hän huutaisi sormi pystyssä:
”Demokratian perusedellytys on, että ihmiset jaksavat ottaa hitusen selkoa siitä, kuinka maailma toimii!”
Kirjoittaja on antropologi ja islamin tutkija Helsingin yliopistossa.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2009