SAMULI SIIRALA
Maryan Guleed
Ostoskeskukset ja rautatieasemat ovat paikkoja, joissa ihmiset tulevat tietoisiksi näkymättömistä rajoistaan. Yhtäkkiä yllättyy, ettei ystäväpiiriin kuulu yhtään katusoittajaa tai miettii, että tuleekohan sitä kuinka usein ohittaneeksi jonkun, joka on joskus tappanut ihmisen tai tapailee amerikkalaista filmitähteä. Miksi sitä ei koskaan tule käytyä tuossakaan kahvilassa vaan aina menee kadun yli toiseen?
Elän maailmassa, jossa kaikki näyttävät tutuilta. Käyn kahviloissa, joissa muut ikäiseni naiset käyvät. Ystävilläni on samat poliittiset mielipiteet ja arvot, he kuuluvat suurin piirtein samaan ikäluokkaan, heillä on sama koulutustaso ja he pitävät samoista asioista kuin minä. En ole tietoisesti rajannut mitään pois, mutta silti löydän itseni elämästä näkymättömien rajojen sisällä, joita reunustavat kulttuuri, politiikka, sosiaaliset suhteet ja luokka, kieli ja arvot.
Siksi päätän tavata jonkun, jota en ole koskaan tavannut, kulttuurista, josta en tunne ketään. Haluan jutella hänen kanssaan arjen rajoista. Soitan Maryan Guuleedille hermostuneena. Hän pitää minua taatusti omituisena. Mutta hän suostuukin heti.
Ensimmäinen raja: kohtaaminen
Raja tulee vastaan jo, kun mietimme, missä tapaisimme. Ehdotan erästä lempikahvilaani, joka olisi lähellä molempien koteja. Maryan ei tunne sitä. Hän ehdottaa sen sijaan ravintolaa keskustassa. Suostun tyytyväisenä, sillä olen käynyt kyseisessä ravintolassa vain kerran kauan sitten. Hienoa! Yksi raja rikkoutuu.
Edessäni istuu nainen, joka on syntynyt Somaliassa, muuttanut Suomeen 15-vuotiaana yksin ja asunut ruotsinkielisellä alueella Pohjanmaalla. Minä taas olen asunut koko ikäni Suomessa suomenkielisenä.
”Oli aika shokki tulla Somalian pääkaupungista Mogadishusta Oravaisiin. Oletko käynyt koskaan Oravaisissa? Siellä voi kävellä monta kilometriä ennen kuin metsän keskellä on yksi talo.”
Oravaisissa Maryan asui perhekodissa, josta hän muutti pian Vaasaan opiskelemaan lähihoitajaksi. Hän viihtyi hyvin, mutta kesätöiden puutteessa hän tuli Helsinkiin, ihastui ja jäi. Nykyisin hän opiskelee ruotsiksi liiketaloutta ammattikorkeakoulussa.
Maryan on näytellyt muun muassa tv-sarjassa Poikkeustila sekä Kassandra-projektin näytelmissä. Suuri yleisö muistanee hänet kohusta, joka seurasi Aina jonkun tytär -esitystä. Somalialaisyhteisössä näytelmä herätti ristiriitaisia tunteita, jotka tiivistyivät Maryanin roolihahmoon suomalaispojalle raskaana olevana somalialaistyttönä.
Hymyilevä nuori nainen edessäni on julkisuuteen tottuneesti suhtautuva näyttelijä, joka on juhlinut presidentinlinnan itsenäisyysjuhlissakin. Alkuasetelma on rajojen koettelemisen kannalta loistava.
Toinen raja: kieli / identiteetti
Maryan kysyy, puhunko ruotsia. Vastaan, että periaatteessa kyllä, mutta käytännössä ei juuri tule puhuttua. Maryan ylittää leikiten monenkertaiset kielirajat väliltämme ja puhuu suomea sujuvan vuolaasti.
Kerron, ettei minulla ole juurikaan ystäviä Euroopan ulkopuolelta, vaikka olen aiemmin tehnyt vapaaehtoistöitä maahanmuuttajien parissa. Maryan näyttää huolestuneelta. Hän taitaa ajatella, että olen ennakkoluuloinen. Kiirehdin selittämään, että olisi mukavaa, jos ystäväpiiri olisi moninaisempi.
”Se varmaan riippuu siitä, että ympäristössäsi kaikki ovat suomalaisia. On kuitenkin hyvä, ettet pelkää ulkomaalaisia. Ennen kuin olet kokeillut tutustua ihmisiin erilaisista kulttuureista, et voi tietää, vaikka sieltä löytyisi paras ystäväsi.”
Maryan laskee ystäväpiirinsä koostuvan ainakin kymmenen eri maan kansalaisuuksista. ”Olen tutustunut useimpiin kansainvälisellä luokalla, josta olen ottanut valinnaisaineita. Siellä on ihmisiä Itä-Euroopasta, eri puolilta Afrikkaa, espanjalaisia, Pohjois-Amerikasta…”
Suomalaiset ovat vähemmistössä Maryanin ystävien joukossa. ”Ulkomaalaisten kanssa on helpompi puhua. Heidän kanssaan voi käydä tosi syviä keskusteluja, ei vain säästä ja hiusten väristä. Mutta en halua sanoa, että haluan vain ulkomaisia kavereita. Suomalaisista kavereistani monet ovat vain muuttaneet takaisin Vaasaan perhettä perustamaan.”
Ehkä syvällisempi keskustelu on suomalaisten kanssa vaikeampaa, koska Suomessa pelätään ristiriitoja. Meillä asioista halutaan olla samaa mieltä.
”Kaikki eivät voi olla samaa mieltä aina, se olisi valehtelemista. On parempi, että sanotaan oma mielipide ja sitä kuunnellaan ja voi välillä tulla vähän riitaakin.”
Kohtaan rajani, kun yllätyn, että Maryanilla on enemmän miespuolisia kuin naispuolisia ystäviä. Huomaan olettaneeni, että somalialaisessa kulttuurissa miehet ja naiset eivät voisi olla ystäviä, ettei se olisi sopivaa.
”Somalialaiset voivat olla ystäviä tyttöjen tai poikien kanssa. Tulen kai vain paremmin toimeen poikien kanssa.”
Itselleni uutta on myös se, ettei Maryan moikkaa vieraita somalialaisia Helsingissä. Olen ajatellut, että Helsingissä asuvat afrikkalaistaustaiset suurin piirtein tuntevat kaikki toisensa ja ainakin moikkaavat toisilleen.
”Oravaisissa aina kun joku tulee vastaan, hän hymyilee ja moikkaa. Kun muutin tänne Helsinkiin, sanoin kaikille aluksi hei. Ihmisten mielestä olin ihan hullu! Ei se onnistu, tämä on liian iso paikka.”
Kolmas raja: reviiri
Maryan kulkee kodistaan bussilla keskustaan, jossa hän useimmiten tapaa ystäviään. Hän ei mielellään tule alueelle, jossa minä asun. Minä taas tunnen oloni kotikonnuillani turvalliseksi, vaikkei varmaan pitäisi, sillä kauppani edustalla sekakäyttäjät pyörittävät bisneksiään.
Välillämme on myös raja, jota kumpikaan meistä ei voi ylittää: se, miten eri tavoin ihomme heijastavat valoa ja miten se saa jotkut reagoimaan.
Maryan ei puhu rasismista, mainitsee vain ohimennen ikävät huutelijat.
”Vaasassa asui kolme tai neljä tummaihoista, tunsin heidät kaikki”, Maryan nauraa.
Olen minäkin toki varovainen yksin pimeällä liikkuessani, kun taas Maryan ei ota sitä riskiä:
”Jos olen myöhään illalla keskustassa, otan taksin kotiin.”
Maryan ei myöskään mielellään liiku Itä-Helsingissä.
”Olen kuullut pahaa esimerkiksi Jakomäestä, mutta en ole koskaan käynyt siellä. Ehkä ihmiset puhuvat siitä niin siksi, että siellä asuu paljon ulkomaalaisia.”
Rajapinta: unelmat
Keskustelumme aikana käy ilmi myös, että jaamme monta rajapintaa.
Molemmat rakastamme kenkiä. Luultavasti osaisimme neuvoa toisillemme suunnan Helsingin kenkäkauppojen viitoittamalla tiellä. Molempien kenkien hankintaa tulisi myös rajoittaa.
”Asunnossani on 17 neliötä, joten pian täytyy hankkia isompi asunto kenkien takia, jos en lopeta”, Maryan tuskailee.
Meillä kummallakaan ei vielä ole lapsia, ja haaveilemme matkustamisesta. Maryan haluaisi matkustaa maailman ympäri.
Meitä yhdistää lisäksi kasvissyönti, joskin eri motiiveista.
”En syö sianlihaa sen vuoksi, mitä minulle on lapsena opetettu uskonnosta. On hankalaa aina kysyä erikseen, mitä missäkin liharuoassa on, joten on helpompi syödä kasvisruokaa. Sitä paitsi olen tottunut siihen ja tykkään siitä enemmän.”
Haastattelun jälkeen mietin, ylittyivätkö rajat. Maryan oli paljon tutumpi kuin odotin. Tulimme toisiamme rajoillemme vastaan. Estimmekö samalla toisiamme näkemästä rajan taakse?
Ennemminkin tuntuu siltä, että rajat pysyivät paikoillaan ja me kaksi liikuimme niiden ympärillä. Emme voi siirtää tai poistaa rajoja, mutta voimme liikkua niiden yli, ali ja läpi. Toisaalta yhdessä keskustelussa ei vielä päästä kaivamaan esiin kaikkein syvimpiä rajoja.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2008