Ihmiskunta puhuu noin seitsemää tuhatta kieltä. Valtaosaa kielistä käyttää kutistuva joukko eristyneessä viidakossa tai vuoristossa eläviä kansoja, kun taas muutamilla kielillä on miljardeja puhujia. Kielet ja niiden mukana kulttuurit häviävät hälyttävää vauhtia; jopa puolet voi kadota seuraavan sukupolven aikana. Kasvi- ja eläinlajit hupenevat yhtä vinhasti, ja prosessit liittyvät toisiinsa.
New Yorkin luonnonhistorian museoon kokoontui huhtikuussa eri alojen huipputukijoita pohtimaan kahtalaisen sukupuuton uhkaa. Etnobiologit osoittivat karttojen avulla, että biologisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden välinen korrelaatio – biokulttuurinen diversiteetti – osuu maapallon trooppiselle keskivyöhykkeelle. Vuorilla ja viidakoissa eristys innostaa ihmiset kehittämään omia tapojaan sanoa ja tehdä asioita. Eristys saa myös kasvit ja eläimet sopeutumaan ympäristönsä erikoisuuksiin. Ajatellaan vaikka Galapagossaarten jättiläiskilpikonnia. Nykyisessä rajattomassa maailmassa nekin ovat uhattuja.
Mutta kyllähän meillä kilpikonnia piisaa, vai mitä? Miksi piitata monimuotoisuudesta?
Sekä antropologit että biologit ovat havainneet, että kasvi- ja eläinkunnan monimuotoisuus on tärkeää kulttuurin rikkaudelle ja säilymiselle. Monokulttuurit – maataloudessa tai sivilisaatiossa – voivat olla muita tehokkaampia hyvinä aikoina, mutta tautien iskiessä ne haavoittuvat helposti. Monimuotoisuus takaa elinvoimaisuuden, kyvyn pysyä elossa vaikka joitakin osia menetettäisiin. Kuten hoksaavainen osakesijoittaja hajauttaa riskiään, viisas tilanhoitaja vaalii kasvien, eläinten ja kulttuurien kirjoa niin, että jos joitakin tuhoutuu, toiset ottavat niiden paikan.
Lajina olemme viitanneet kintaalla tälle itsestäänselvyydelle.
”Luonto ei enää luota meihin”, Venäjän Jakutiassa elävien jukagiirien vanhimpain neuvoston johtaja Vjatseslav Shadrin sanoo. Shadrinin 1 500-henkinen kansa on tuhansien muiden ryhmien tavoin joutumassa ympäröivän valtakulttuurin nielemäksi.
Nykyteknologia saattaa kuitenkin tarjota yhden harvoista keinoista sekä katoavan kulttuurin ja ekosysteemin säilyttämiseen että myös tiedon ja viisauden levittämiseen. Shadrin pitää yhteyttä Lumimuutos-osuuskuntaan ja sen suomalaiseen perustajaan Tero Mustoseen sähköpostin ja kännykän avulla. Miehet lensivät yhdessä New Yorkiin hiomaan strategioita uhanalaisten kulttuurien ja ekosysteemien puolustamiseksi.
Mikään kulttuuri tai ekosysteemi ei pysty piiloutumaan nykyajan kiroilta ja siunauksilta. Useimmat teinit Manhattanilta Mumbaihin haluavat nyt kuunnella iPodia tai vastaavaa ja tekstailla kavereilleen.
Eleanor Sterlingille kyse on yhdestä ja samasta maailmasta. Hän johtaa biodiversiteetin ja luonnonsuojelun osastoa New Yorkin luonnonhistorian museossa. Häntä ei innosta niinkään kulttuurin puhtaus kuin sen elinvoimaisuus, värähtelevä vuorovaikutus, joka syntyy, kun kulttuurit kohtaavat, sekoittuvat ja tuottavat jotain uutta ja elinvoimaista.
”Kulttuurit ovat eläviä. Ne eivät katoa vaan kehittyvät”, hän sanoo museon asteekki- ja mayaesineitä ohittaessamme.
Menin New Yorkin kokoukseen olettaen, että tarkoituksemme on dokumentoida haavoittuvien ja eristyneiden kulttuurien ja ekosysteemien rinnakkaista katoamista. Poistuessani käsitykseni oli muuttunut.
On totta ja traagista, että rikkaita kulttuureja ja ekosysteemejä hautautuu ja sulautuu ällistyttävää vauhtia. Niihin myös sisältyy ituja elinkelpoisemmasta tulevaisuudesta, jota meillä ei ole varaa menettää. Lääkeyrtit voivat parantaa meidän postmoderneja vaivojamme, ja perinteinen viisaus opastaa meitä arvaamattomien muutosten kuohuissa.
Emme kuitenkaan pysty torjumaan muutosta. Emme voi estää omaa nuorisoamme tai perinnekulttuurien nuoria haluamasta nykyajan hienouksia ja huonouksia. Paras tulos voisi olla perinteisen ja modernin taiteellinen sekoitus, joka hyödyntää nykytekniikkaa vaaliakseen arvokkaimpia perinteitä. Nykyaika tarjoaa työkalut kulttuurien ja ekosysteemien uuteen monipuolistamiseen. IPS
Kirjoittaja isännöi kansainvälisesti radioitavaa, palkittua A World of Possibilities -ohjelmaa.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2008