HANNA KAHRANAHO

Täysi-ikäisyys on muutakin kuin numeroita.

18.

Luvussa on taikaa. Lapsuus jää taakse, kun ravintolan ovet avautuvat, saa äänestää vaaleissa, tai vaikkapa mennä naimisiin. Laki tuo uudelle aikuiselle myös velvollisuuksia. Suomessa armeija muistaa nuoria miehiä määräyksellä osallistua kutsuntoihin.

18 vuotta on tyypillisin täysi-ikäisyyden raja ympäri maailmaa, mutta se vaihtelee Nepalin 16 vuodesta Argentiinan kahteenkymmeneenyhteen.

”Esimerkiksi Kamerunissa on kolme tapaa määritellä täysi-ikäisyys. Virallinen, laillinen täysi-ikäisyys saavutetaan 21 vuoden iässä, mutta äänestysikä on 20 vuotta. Avioliittoon vaadittava täysi-ikäisyys on puolestaan 18 vuotta. Virallisilla ikävuosilla ei kuitenkaan aina ole merkitystä ihmisten elämässä – avioitua voi valtion virallisten instituutioiden ulkopuolella nuorempanakin”, antropologi Tea Virtanen kertoo.

Täysi-ikäisyys ei olekaan vain numeroita.

”Meillä puhutaan täysi-ikäisyydestä, mutta monissa kulttuureissa kyse on enemmänkin aikuisuuden saavuttamisesta ja tiettyjen sosiaalisten roolien omaksumisesta”, Väestöliiton tutkija Minna Säävälä sanoo.

Numeroita ja rooleja

”Täysi-ikäisyys tiettynä ikänä on pitkälti länsimainen käsite. Se liittyy väestörekisterien ylläpitämiseen ja ajatukseen väestön hallinnasta”, Minna Säävälä jatkaa.

Säävälä on tehnyt antropologista tutkimusta Etelä-Intiassa.

”Toki esimerkiksi Intiassa on periaatteessa olemassa väestörekisteri, mutta se ei usein toimi käytännössä. Monesti ihmiset eivät edes tiedä omaa ikäänsä.”

Useissa kulttuureissa täysi-ikäisyys merkitsee kasvamista aikuisuuteen tietyn ikärajan saavuttamisen sijaan.

Tea Virtanen on tutkinut Keski-Kamerunissa karjanhoitoa harjoittavia mbororo-paimentolaisia.

”Aikuisuus merkitsee mbororoille ennen kaikkea sitä, että henkilö saa sosiaalisesti vastuullisen paikkansa karjanhoitajayhteisössä, omassa leirissään ja leirin työnjaossa”, Virtanen kertoo.

Tämä lienee täysi-ikäisyyden ydin – ajatus, että ihmisyhteisö jaotellaan täysivaltaisiin ja holhouksenalaisiin jäseniin.

”Kaikkialla on olemassa säännöksiä siitä, miten tapahtuu erottelu täysivaltaisen aikuisen ja alaikäisen välillä. Toisaalta miehille ja naisille täysi-ikäisyys saattaa tarkoittaa hyvin erilaisia asioita. Esimerkiksi taloudelliset oikeudet voivat erota suuresti. Väitetään myös, että joissain yhteiskunnissa – kuten Saudi-Arabiassa – naiset eivät ole koskaan yhtä täysi-ikäisiä kuin miehet, koska ovat aikuisinakin miesten holhouksen alaisina”, Säävälä kertoo.

Riitti merkitsee muutosta

Ihmisen elämä missä tahansa yhteiskunnassa on sarja siirtymiä iästä toiseen, antropologi Arnold Van Gennep kirjoittaa klassikkoteoksessaan Les rites de passage. Esimerkiksi lapsuudesta aikuisuuteen siirtymässä oleva nuori käy useimmissa kulttuureissa läpi initiaatioriitin. Initiaatio merkitsee jäseneksi ottamista. Riitissä nuoresta siis tulee yhteisönsä täysivaltainen jäsen.

Van Gennep korostaa, että fysiologinen ja sosiaalinen murrosikä ovat kaksi eri asiaa. Toisin sanoen fysiologinen aikuistuminen ei suoraan merkitse aikuisen asemaa yhteisössä, mikä selittänee sitä, miksi eri kulttuureissa ihmisen ajatellaan aikuistuvan eri ikävaiheissa.

”Vaikka fysiologinen kypsyminen ei suoraan johdakaan sosiaaliseen aikuisuuteen, niillä on selvä yhteys. Esimerkiksi Etelä-Intiassa tyttöjen osalta erottelu tapahtuu kuukautisten alkamisen myötä. Tällöin pidetään iso iloinen juhla, jossa uusi nainen toivotetaan tervetulleeksi yhteisöön”, Säävälä selvittää.

Toisaalta Intiassa fysiologisen ja sosiaalisen aikuistumisen tavanomainen järjestys kääntyy joskus päälaelleen.

”Intiassa avioidutaan usein ennen laissa määriteltyä alaikärajaa. Jotkut tytöt siis saattavat olla sosiaalisesti aikuisia, mutta fysiologisesti lapsia, jos he ovat menneet naimisiin ennen murrosikää”, Säävälä huomauttaa.

Yhteisö ylläpitää arvojaan

Van Gennepin mukaan initiaatioriiteissä yhteisö kuvastaa tärkeimpiä arvojaan.

”Juhla on tavallaan rituaalinen tiivistymä; siinä kiteytyy, mitä yhteisössä pidetään tärkeänä. Etelä-Intiassa tyttö, jonka kuukautiset ovat juuri alkaneet eristetään yhteisöstä joksikin aikaan. Se heijastaa yhteisössä korostettavaa jaottelua puhtauteen ja likaisuuteen”, Säävälä valottaa.

Etelä-Intiassa tyttö myös puetaan aikuistumisriitissä ensimmäistä kertaa sariin, joka on perinteinen naisten asuste Etelä-Aasiassa. Tämä symboloi yhteiskunnan käsitystä hyvästä naiseudesta.

”Sari kääritään tytön ympärille, mikä kuvastaa käsitystä naiseudesta sidottuna ja hallittuna. Intiassa ajatellaan, että naiseus ilmenee myönteisenä silloin, kun se on sidottu avioliittoon ja sukulaisuussuhteiden muodostamaan sosiaaliseen verkkoon”, Säävälä kuvailee.

Kamerunin mbororoiden keskuudessa ei ole erillisiä initiaatioriittejä, vaan sekä miehet että naiset tulevat täysi-ikäisiksi avioliitossa.

”Perinteisessä mbororo-kulttuurissa tämä tapahtui asteittain viiden avioliittorituaalin sarjan kautta. Islamin merkityksen kasvamisen myötä tämä pitkä sarja on kutistumassa. Näin halutaan muun muassa estää esiaviollisia suhteita, joita perinteisessä järjestelmässä katsottiin läpi sormien”, Tea Virtanen selvittää.

Virtanen kertoo, että mbororo-yhteisön arvot kuvastuvat erityisesti avioliittorituaalien hedelmällisyyssymboliikassa.

”Yhdessä rituaalissa esimerkiksi lapsen hiukset ajellaan ja heitetään kalebassiin eli pullokurpitsasta valmistettuun astiaan, jossa on maitoa sekä hedelmällisyyttä ja siunausta symboloivan barkeehi-puun lehtiä. Näin karjan ja ihmisen hedelmällisyys, jotka molemmat ovat ensiarvoisen tärkeitä mbororoille, nivoutuvat toisiinsa. Avioliittorituaalit myös vahvistavat koko karjanhoitoyhteisön yhtenäisyyttä”, Virtanen sanoo.

Velvollisuuksia – ja oikeuksia

Intiassa täysi-ikäisyys tuo ennen kaikkea velvollisuuksia.

”Elämän päämääränä ylipäätään pidetään velvollisuuksien täyttämistä muita ihmisiä kohtaan. Aikuistuessa ihminen saa lisää vastuuta, ja häntä pidetään nyt sen vastuun kantamisen arvoisena”, Säävälä selvittää.

Etelä-Intiassa pojille ei ole vastaavaa aikuistumisriittiä kuin tytöille, vaan he tulevat miehiksi lopullisesti vasta avioliitossa. Tällöin mies ottaa vastuulleen huolehtia perheestään, johon vaimon ja lasten lisäksi kuuluvat esimerkiksi omat vanhemmat. Naimatonta miestä ei välttämättä pidetä täysin aikuisena, vaikka hän sitä iän perusteella olisikin.

Tilanne on samankaltainen Kamerunin mbororoiden keskuudessa.

”Avioliiton solmiminen ja etenkin ensimmäisen lapsen saaminen tekee mbororosta aikuisen”, Virtanen sanoo.

Mbororo-pojat paimentavat karjaa, mutta vasta avioiduttuaan mies saa yhteisössä oikeuden päättää karjasta – sen myynnistä, lahjoittamisesta tai teurastamisesta.

”Avioitunut nainen saa oikeuden aviomiehensä lehmistä lypsettävään maitoon. Osan tästä maidosta nainen myy markkinoilla, jolloin hänen ei tarvitse kertoa miehelleen, kuinka paljon rahaa hän on ansainnut. Islam on kuitenkin monessa leirissä muuttanut tätä perinteistä järjestelmää niin, että naisten liikkumista on rajoitettu ja samalla heiltä on kielletty maidon myyminen.”

Virtanen kertoo, että avioliiton ja lapsen syntymän jälkeen nainen on aikuinen myös siten, että voi halutessaan lähteä avioliitosta.

Riitit pitävät pintansa

Länsimaissa aikuistuminen merkitsee itsenäistymistä, mutta korostunut yksilökeskeisyys ei ole vähentänyt riittien merkitystä. Säävälä toteaa, että juhlat kuten häät tai konfirmaatiot ovat jopa kokeneet renessanssin viime vuosina.

Tilastokeskuksen tietojen mukaan Suomessa uusien avioliittojen määrä laski pitkään, mutta kääntyi uuteen nousuun 1990-luvun lopulla. Viime vuonna avioiduttiin 1 261 kertaa useammin kuin vuonna 2006.

Myös keskeisen aikuistumisriitin eli rippikoulun suosio on vankka – viime vuonna sen kävi evankelisluterilaisen kirkon tietojen mukaan 88,5 prosenttia 15-vuotiaista. Samalla uskonnollisesti sitoutumattomien Prometheus-leirien suosio jatkaa kasvuaan.

”Ihmisillä kaikkialla maailmassa on tarve ymmärtää siirtymiä elämänvaiheista toisiin. Länsimaissa on myös erityisen korostunut käsitys lapsuudesta erillisenä aikuisuudesta – ja niin kauan kuin meillä on ajatus lapsuudesta, tarvitsemme siirtymäriittejä lapsuudesta aikuisuuteen”, Minna Säävälä pohtii.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2008