Maailman levyt

Matti Ripatti esittelee musiikkia Ranskasta, Portugalista ja Kuubasta.

The Rough Guide to the music of Paris

Rough Guides/World Music Network

Maailman musiikkeja esittelevän Rough Guide -sarjan näkökulmaa voi moittia turhan angloamerikkalaiskeskeiseksi, mutta useimmissa tapauksissa se silti on lähellä omaamme – mikä toki kielii siitä, mistä populaarikulttuurivaikutteet etupäässä tulevat. Niinpä on ihan perusteltua ottaa vaikkapa perulaisen musiikin rinnalle se musiikki, jota Pariisissa on tehty. Marginaalissa sekin on, meidän vinkkelistämme.

Tämän kokoelman kantavana voimana on pariisilaisen harmonikka- eli musette-musiikin perinne, usein jazziin sekoittuneena. Albumilla ohitetaan tyylikkäästi tykkänään kausi 1950-luvulta 1980-luvulle ja haarukoidaan makupaloja sen molemmin puolin, 1930-luvulla aloittaneista haitarijatsin maestroista Tony Murenasta ja italialaissyntyisestä Vetese Guerinosta Richard Gallianoon ja heleä-ääniseen laulajaan Emily Loizeau’hon. Musette dominoi, mutta mainiosti rakennetussa kokonaisuudessa välähtää yhtä ja toista muutakin. Ehdottomasti oudoin on algerialaissyntyisen Lili Bonichen (s. 1921) hypnoottisen luokittelematon Place Du Tertre, joka suorimmin muistuttaa pariisilaisuuteen kautta aikain kuuluneesta kosmopoliittisuudesta.

Dona Rosa: Alma Livre

Jaro

Jos portugalilaisen fado-laulajan Dona Rosan (s. 1957) ääni kuulostaa niin sanotusti elämää nähneeltä, vaikutelmalle on erittäin hyvät syynsä: nelivuotiaana aivokalvontulehduksen seurauksena sokeutunut laulaja on viettänyt suuren osan elämästään Lissabonin kaduilla, rutiköyhänä ja kodittomana. Sieltä hänet myös löydettiin vuonna 1999 – itävaltalaiseen televisio-ohjelmaan, jonka musiikkituottaja oli joskus vuosia aiemmin kuullut Dona Rosan laulavan kadulla triangelilla itseään säestäen.

Kun kuuntelee Dona Rosan kolmatta albumia, ymmärtää oikein hyvin, miksi ääni jäi lähtemättömästi mieleen. Triangelitaustaisesta katulaulusta ollaan kuitenkin jo etäännytty, ja useimmissa lauluissa on mukana pieni, mutta muhevasointinen ja jykevästi rytmittävä akustinen yhtye.

Esimerkiksi Amalia Rodriguesin klassisen nyansoidusta fadosta ollaan myös sangen kaukana, mutta kaihon ja surun tunteiden pakahduttavuus on kyllä ihan samaa.

Candido Fabre y su Banda: Cubano soy

Tumi Music

Jos on ylipäätään kuullut kuubalaista musiikkia, on erittäin suuri todennäköisyys, että jossain vaiheessa on kuullut jonkun Candido Fabren sävellyksen. Niitä on nimittäin levytetty yli tuhat, ja esittäjien luettelo ei juuri voisi olla vaikuttavampi: Orquestra Aragon, Los Van Van, Celia Cruz, Oscar D’Leon ja niin edelleen.

Paitsi säveltäjä, Fabre on myös karhean karismaattinen laulaja ja oman 14-henkisen, perinnetietoisen charanga-orkesterinsa johtaja. Fabren ja bändin esitykset kunnioittavat sonin traditioita, mutta eivät silti vaikuta antikvaarisilta. Nykyhetkisyyden tuntua lisää solistin improvisointikyky, josta hän on Kuubassa yhtä tunnettu kuin sävellystyöstään.

Perinteen mukaista on sekin, että laulujen pohjimmainen tarkoitus on liikuttaa kuuntelijaansa – kirjaimellisesti, tanssiin nimittäin.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2008

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!