NINNI AALTO
Pankinjohtajalta ei apua heru maissinviljelijälle.
Tervetuloa erilaiselle elämysmatkalle! Liitytään vuodeksi ihmiskunnan enemmistöön, muutetaan maalle.
Jos maailmaa ja maailmankaupan lonkeroita yrittää katsella pienviljelijän vinkkelistä, maailma näyttää aika erilaiselta. Ei tavarantäysiltä kaupanhyllyiltä, vaan kaukana olevilta markkinoilta, jonne toivon mukaan liikenisi muutama säkki maissia omalta pellolta.
Jotta kokeilusta tulee autenttinen, maapalaa kokeilulle ei valita ihan kotikulmilta, vaan eteläisestä Afrikasta. Ei siis tarvitse tutustua EU:n maataloustukipolitiikan vaatimiin kaavakkeisiin – eikä tukiin.
Matkamme teema on maissi.
Sitä kasvatetaan maailmassa valtavat määrät. Pelkästään biopolttoaineen raaka-aineeksi sitä kuluu YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n arvioiden mukaan tänä vuonna 95 miljoonaa tonnia. Ja siinä on vain se biopolttoaineen osio. Maissia syövät autojen lisäksi ihmisetkin, ja eläimet rehuna.
Nihkeä pankinjohtaja
Kuinka vaikeaa tämä nyt oikein voi olla? Otetaan vain läntti hedelmällistä maata ja siemeniä. Kylvetään, kitketään ja lannoitellaan tarpeen mukaan. Kastellaan. Korjataan sato. Varastoidaan.
Avainsana on resurssi, täällä ruoan tuotantoketjun alkupäässäkin.
Maapala tällä reissulla tarjotaan valmiiksi, mutta siemenet pitää hankkia. Saisiko pankista lainaa niiden ostoon?
Aloitteleva pienviljelijä ei ole pankinjohtajan unelma-asiakas. Lainaa tuskin heruu: maissi ei ole kovin lupaava rahakasvi. Rahatalouden syrjään pääsisi paremmin kiinni, jos valitsisi kasvin, jolle on viennissä vakaa kysyntä.
Paremmin voisi pärjätä, jos valitsisi tupakan. Sen tuottamiseen voisi välittäjältä saada lainaa tulevaa satoa vastaan. Mutta pysytään maississa.
Siementen ohella rahaa tarvitaan muuhunkin: lannoitteisiin, kastelujärjestelmiin ja työvoimaan.
Kun mosambikilainen pienviljelijäjärjestö UNAC muutama vuosi sitten tutkitutti paikallisten pienviljelijöiden taloudellista tilannetta, eniten luottoa olisi kaivattu sesonkiavun palkkaamiseen.
Pienviljelijälle luotto on tiukassa. Vakuuksia ei ole, etenkin jos maataan ei omista.
Jos työvoimaa ei kylvö- eikä korjausaikaan ole oman perheen käsivoimia enempää, tuotantoa ei voi kasvattaa – eikä sukan varteen kerry ylimääräistä seuraavaakaan kautta varten. Toivotaan siis, että maa on suopea ilman lannoitteiden vetoapua, ja että omista hauiksista irtoava työvoima riittää säällisen sadon tuottamiseen.
Lehmä, maito ja kestomaito
Elämysmatkalla tarvitaan siis maapalan ohella myös rahaa. Jotta maissisato saataisiin alkuun, pitäisi jostain saada rahaa siemeniin ja muihin hankintoihin. Takapihalla, peltotilkun tuntumassa käyskentelee lehmä. Irtoaisiko ammusta maitohuikan ohella kipeästi kaivattua käteistä?
Naapureilla on omat lehmänsä ja käteispulansa, eikä maito ilman kylmäsäilytystä kauan säily. Se pitää siis saada kauppaan.
Yksittäisen lehmän maidolle ei kuitenkaan ole lähikaupungin kauppiaalla tilaus-ta. Hyllyjen täytteenä on jo tölkkikaupalla maitoa, ehtaa eurooppalaista.
Kansainvälisestä kaupasta puhuttaessa lähtee helposti käyntiin nauha, jossa toistellaan seuraavia sanoja: tukiainen, tulli, kotimarkkinat, suojaus, dumppaus.
Kun selitetään, mitä eurooppalainen maito tekee afrikkalaisen kaupan hyllyllä, sanalitanian voi järjestää vaikka näin: Euroopan maatalous- ja vientituet ovat tehneet ylituotannosta kannattavaa, ja ylimäärä on dumpattu kehitysmaiden markkinoille, jossa tuontimaito tukiaisin halvaksi saadulla hinnallaan sysää paikallisen tuotannon markkinoilta.
Viimeisten parin kuukauden aikana on vuosia samana pysynyt sanalitania joutunut uuden haasteen eteen. Perusraaka-aineiden hinta onkin lähtenyt hurjaan nousuun kehnojen satojen, niukkojen varastojen ja kasvaneen kysynnän vuoksi. Esimerkiksi riisin osalta muutamat isoimmista tuottajamaista ovat jo rajoittaneet vientiä varmistaakseen, että riisiä riittää omille kotimarkkinoille.
Lisäksi kaukana täältä käydään parhaillaan neuvotteluja, joissa sovitaan kaupan ehdoista: kuinka paljon mikäkin maa saa mistäkin tavarasta periä tullia. Kaikkein köyhimpien maiden tuotteet pääsevät jo Eurooppaan helpotetuin ehdoin, mutta vastapalveluksena eurooppalaiset tuotteet – kuten se maito – pääsevät myös edullisin ehdoin kehittyvien maiden markkinoille.
Kaukana pohjoisessa koko EU:n alue on yhtä sisämarkkinaa, ja parhaillaan yritetään synnyttää uusia alueellisia vapaakauppasopimuksia.
Ostajaa odotellessa
Kansainvälisten kauppasopimusten vaikutukset kantautuvat tänne maissipellollekin – mutta viiveellä. Paljon tärkeämmät neuvottelut käydään lähellä: omalle maissisäkille pitäisi löytää ostaja.
Ruoan hinta on maailmalla nousussa. Maissilla käyvät niin autot, possut kuin ihmisetkin. Kulutuksen kokoluokat ovat niin valtavia, että kyllä ne varmasti yhden ylimääräsäkin nielisivät. Mutta miten päästä mukaan markkinoille?
Lähimmälle tielle on peltotilkulta matkaa. Ja sitä pitkin saa kuoppia väistellen kulkea melko matkan ennen kuin on kaupungissa – jos saa kyydin. Hienommalla kiellellä tätä kutsutaan puutteelliseksi infrastruktuuriksi. Sen takia näille kulmille ei kovin moni ostajaehdokas eksy.
Ehkä sadon valmistuttua läheiseen kylään ilmestyy jostakin ostaja, jota kiinnostaa yksi pieni maissisäkki?
Millaista hintaa siitä kannattaisi pyytää? Vaikka ruoan hinta on maailmalla nousussa, on eri asia, kuinka tarkkaan sitä nousua on tullut täällä pellon laidalla seurattua. Ja meitä on monta: Maailmanpankin mukaan kaksi kolmesta Saharan eteläpuoleisen Afrikan asukkaasta – eli noin 480 miljoonaa ihmistä – saa elantonsa maasta.
Kun puhutaan hinnasta vain yhden maissisäkin osalta, eivät neuvotteluasemat siis ole ne parhaat mahdolliset.
Tien laidassa ostajaa odotellessa kannattaa vielä toivoa suotuisia säitä, ettei elämysmatkan sato pääse kastumaan.
Etelän valta kauppaneuvotteluissa kasvaa, mutta muuttuuko mikään?
Globaalin etelän merkitys maailmankauppaa koskevissa neuvotteluissa on viime vuosiin asti ollut hyvin vähäinen. Maailmankaupan säännöt on perinteisesti hahmoteltu teollistuneiden suurvaltain neuvotteluissa, joissa Yhdysvaltain ja Euroopan unionin valta on korostunut.
Käännekohta oli vuosi 2003. Tällöin etelän G20-ryhmittymä kaatoi Yhdysvaltain ja EU:n sopimuksen maataloustukien leikkaamisesta. G20 vaati kaikkien tukien poistamista.
Politiikan tutkijat Amrita Narlikar ja Diana Tussie väittävätkin, että Kiinan, Intian, Brasilian ja Etelä-Afrikan johtama ryhmittymä teki historiaa: G20 on ensimmäinen etelän valtioiden ryhmittymä, joka on kaatanut Yhdysvaltain ja EU:n sopimuksen kauppaneuvotteluissa.
Yhdysvaltain ja EU:n pitkäaikaiset maataloustukia koskevat erimielisyydet on nyt ratkaistava tavalla, joka tyydyttää G20-ryhmittymää.
Viimeisin neuvottelukierros epäonnistui kesäkuussa 2007. Pohjoisen ehdotus ei tyydyttänyt G20-ryhmittymää, joka piti kiinni tiukasta tavoitteestaan maataloustukien poistamiseksi.
Etelän vahvistuneen aseman taustalla on ennen kaikkea nopeasti teollistuvien jättiläisten kasvanut merkitys maailmantaloudessa. Nykytilanteessa Kiinan, Intian, Brasilian ja Etelä-Afrikan taloudet tarjoavat pohjoisen maille nopeasti kasvavat markkinat ja houkuttelevan sijoituskohteen. Näillä mailla on nyt kyky vahingoittaa jopa Yhdysvaltain ja EU:n talouskehitystä.
Etelän esiinmarssi kätkee kuitenkin kaikista köyhimpien maiden ongelmat.
Nopeasti teollistuvien ja kaikista köyhimpien maiden tarpeet ovat hyvin erilaiset. Nopeasti teollistuville maille tärkeintä on varmistaa pohjoisen markkinoiden avaaminen kilpailukykyisille maatalous- ja teollisuustuotteille. Köyhimpien maiden suurin ongelma on taas niiden kyvyttömyys hyödyntää jo olemassa olevia markkinoita.
Taloustieteilijät Richard Blackhurst, Bill Lyakurwa ja Ademola Oyejide väittävät esimerkiksi, että Afrikan maiden infrastruktuuri, kuten tieverkosto, satamat, ja lentokentät, on niin heikossa kunnossa, että ne eivät kykene hyödyntämään sinänsä kannattavia vientimahdollisuuksia. Näiden maiden heikko hallinto vaikeuttaa myös Yhdysvaltain ja EU:n tiukkojen terveys- ja ympäristösäännösten täyttämistä.
Etelän uusi neuvotteluasema heijastaa ennen kaikkea nopeasti teollistuvien maiden tarpeita. Kaikkein köyhimmät maat, joilla on suurin taloudellisen kehityksen tarve, eivät välttämättä saa tukea näkemyksilleen, koska niillä on vain vähän tarjottavaa kauppaneuvotteluissa.
Johannes Urpelainen
Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2008