ZABOU CARRIÈRE
Val Fourrén 25 000 asukkaan lähiössä työttömiä on 22 prosenttia. Yli kolmasosa asukkaista on ulkomaalaisia, ja ranskalaisista valtaosalla on ulkomaalaistausta.
Kun suurin osa Pariisin ympäristön lähiöistä rakennettiin 1950-60-luvuilla, lähiöitä pidettiin suurena edistysaskeleena. Sähkö, juokseva vesi ja lämmitys olivat luksusta ihmisille, jotka olivat asuneet hökkelikylissä, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut.
Toisen maailmansodan jälkeinen jälleenrakentaminen ja nopea teollistuminen olivat houkutelleet kaupungin lähistölle kymmeniä tuhansia työläisiä sekä Ranskasta että entisistä siirtomaista. Asunnoista oli huutava pula, ja kaupungin vuokrataloihin pääsivät vain harvat ja valitut. Useimmiten nämä olivat ranskalaisia alemman keskiluokan edustajia, harvemmin algerialaisia tehdastyöläisiä.
Ratkaisuna kestämättömään tilanteeseen valtio ryhtyi rakentamaan kaupunkien laitamille valtavia tornitaloja ja betonilaatikoita. Normeista tingittiin, sillä kiire oli kova, ja rakennukset oli tarkoitettu väliaikaisiksi.
Toisin kuitenkin kävi. Torneista tuli pysyviä.
Varakkaat siirtyivät omakotitaloihin
1970-luvulla rakentaminen loppui kuin seinään. Valtio käänsi kelkkansa, laittoi rahahanat kiinni ja ryhtyi kannustamaan omistusasumista.
Lähiöiden vuokratalot tyhjenivät keskiluokkaisesta väestöstä, joka muutti asumaan pieniin omakotitaloihin, usein vain kivenheiton päähän suurista kerrostaloista. Jäljelle jäivät ne, joilla ei ollut varaa eikä säästöjä sijoittaa omaan taloon. Usein he olivat siirtolaisia.
Viihtyisissä omakotitaloissa asui parempaa valkoista väkeä, tornitaloissa sitä epämääräisempää vierasta porukkaa. Tulevien lähiömellakoiden ensimmäiset siemenet kylvettiin hiljaa ja huomaamatta, kun raja, joka oli jo ollut olemassa, tuli näkyväksi.
Kuka muuttaisi mielikuvat?
Kun vuonna 2005 silloinen sisäministeri, nykyinen presidentti Nicolas Sarkozy puhui lähiöiden nuorista käyttäen sanaa ”roskasakki”, puhe ei oikeastaan yllättänyt ketään.
Kauhistelu kohdistui lähinnä siihen, että hallituksen edustaja uskalsi sanoa TV-kameroiden edessä ääneen sen, mitä valtaosa väestöstä hiljaa ajatteli ja siten heittää tulitikun kyteviin liekkeihin.
Kun laajamittaiset mellakat puhkesivat vuonna 2005, lähiöiden leima oli iskostunut jo niin tiukkaan, ettei sitä hevin kitketty pois – ei, vaikka valtio oli vuosien saatossa laatinut yhden jos toisenkin ”lähiösuunnitelman” parantamaan työläiskortteleista siirtolaisghetoiksi muuttuneiden alueiden tilannetta.
Teollisuuden romahtamisen aiheuttama työttömyys oli jo periytynyt siirtolaisvanhemmilta Ranskassa syntyneille nuorille. Nämä ymmärsivät nopeasti, että työhakemuksessa nimellä, kuvalla ja osoitteella oli paljon enemmän painoa kuin Ranskan passilla, tutkinnoilla tai motivaatiolla. Lähiöissä asui jo perheitä, joissa työttömiä oli kolmannessa polvessa, ja toisia, joissa lapsella oli kolme korkeakoulututkintoa ja siivoojan palkka. Huumeet ja rikollisuus elättivät varmemmin kuin hypoteettinen työpaikka.
Nyt ghettoja yritetään jälleen purkaa. Viime kesänä presidentti Sarkozy lanseerasi näyttävin menoin ”Toivoa lähiöille” -suunnitelman.
Suunnitelman mukaan lähiöiden koululaisia kuskataan naapurikortteleiden kouluihin, jotta lasten horisontti avartuisi. Parhaiten menestyviä lukiolaisia värvätään maan kuuluisimpiin korkeakouluihin. Lähiöihin houkutellaan yrityksiä taloudellisilla etuuksilla ja niihin rekrytoidaan korttelipoliiseja. Rapistuvia tornitaloja räjäytetään maan tasalle ja tilalle rakennetaan leikkipuistoja.
Sitä ei kuitenkaan kerrota, millä tavalla ranskalaisen yhteiskunnan mielikuva lähiöistä kaiken pahan ja pelottavan juurena muutetaan.
Saa nähdä, haudataanko suunnitelma ennen aikojaan: jo nyt huhutaan, että suunnitelman alunperinkin riittämättömiksi arvioidut varat loppuvat talouskriisin takia kesken. Ikään kuin lähiöissä olisi alun alkaenkin ollut liian myöhäistä.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2008