Vuosisatojen ajan Etelä-Amerikan mayat, atsteekit ja muut intiaaniheimot herkuttelivat kaakaolla. He tekivät kaakaokasvin siemenistä juomaa, johon yhdistivät erilaisia mausteita. Kaakao oli niin arvostettua, että sitä käytettiin heimojen välisessä kaupankäynnissä maksuvälineenä.

SAMULI SIIRALA

Kun Kristoffer Kolumbus saapui rannikolle nykyisen Nicaraguan kohdalla, paikallinen atsteekkipäällikkö tarjosi hänelle tervetuliaislahjana kaakaon siemeniä. Atsteekit arvostivat kaakaota enemmän kuin kultaa.

Euroopassa kaakaon arvon ymmärsi ensimmäisenä Hernando Cortez, joka alkoi viljellä kaakaota 1500-luvun alkupuolella nykyisessä Meksikossa. Cortez siis kirjaimellisesti kasvatti rahaa – ja mantelinnäköiset siemenet saivat eurooppalaisilta latinankielisen nimen amygdalea pecuniaria eli ’rahamanteli’.

Itse espanjalaiset eivät aluksi pitäneet kitkerästä intiaanijuomasta. Vuodet tropiikissa kaakaonviljelijöinä saivat heidät kuitenkin käyttämään juomaa piristeenä ja tottumaan sen makuun. Vuonna 1528 Cortez toi kaakaon Espanjan hovin kokeiltavaksi, ja seuraavalla vuosisadalla kuuma suklaajuoma valloitti sekä Espanjan että koko Euroopan.

Sillä aikaa toisella puolen maailmaa

Ennen löytöretkiä ja siirtomaita Eurooppa oli Kiinaan verrattuna köyhä maanosa.

Kiina oli noussut rikkaaksi kaupan keskukseksi, josta eurooppalaiset havittelivat silkkiä ja mausteita. Ongelma oli, ettei eurooppalaisilla ollut tarjota vastalahjaksi tuotteita, jotka olisivat kiinnostaneet Kiinan isoja markkinoita: kiinalaiset kun myivät tuotteitaan vain kullasta ja hopeasta. Varsinkin hopea kiinnosti kiinalaisia, sillä alueen jalometallivarat olivat vähäiset, ja iso maa tarvitsi laajalle kaupalleen vaihdon välineen, rahan.

Amerikan löytäminen ja maanosan alkuperäiskansojen hyväksikäyttäminen kuitenkin muuttivat kaiken. Yhtäkkiä eurooppalaisilla oli tarjota Kiinalle sen haluamaa valuuttaa mielin määrin. Niin myös Cortezin rahamantelit osaltaan vauhdittivat länsimaiden ja Kiinan välistä kauppaa – sekä teen rantautumista Eurooppaan.

Tee alettiin laskea Kiinasta tuotaviin aarteisiin 1600-luvulla. Alunperin Euroopan ylimyspiirit joivat teetä sen kuuluisien terveysvaikutusten takia.

Teen kulutuksen lisääntyessä juoma kävi kuitenkin kovin kalliiksi suurimmille teentuojille Hollannille ja Britannialle, jotka joutuivat ryöstämään tai ostamaan jalometallit Espanjalta ja Portugalilta ja vaihtamaan ne teehen omavaraisen Kiinan kanssa. Sitä paitsi hopeaa tarvittiin myös omien sotien sotimiseen.

Kunnes britit keksivät tuotteen, jota kiinalaiset eivät pystyneet vastustamaan. 1700-luvun puolessavälissä Britannia valtasi Bengalin eli nykyisen Bangladeshin, josta se salakuljetti oopiumia Kiinaan. Kiina pyrki epätoivoisesti vastustamaan vitsaukseksi noussutta oopiumikauppaa, joka johti maan sotaan Britanniaa vastaan. Britannia puolestaan toimi viisaasti ja rajoitti passivoivan ja vahvan riippuvuuden aiheuttavan oopiumin käyttöä omalla alueellaan. Brittien himoitsemasta teestä taas ei ollut saarivaltiolle suurta haittaa.

Lopulta britit onnistuivat horjuttamaan myös Kiinan teemonopolia. He alkoivat kasvattaa teetä Intiassa ja Ceylonin saarella eli nykyisessä Sri Lankassa, josta kehkeytyi myöhemmin merkittävä teentuottaja.

Musta kulta

Kahvin alkuhistoria ei sen sijaan ole yhtä myrskyisä kuin kaakaon ja teen. Tummien juomien kuningas tuli Eurooppaan turkkilaisten kauppiaiden mukana Arabian niemimaan eteläkärjestä 1600-luvun alussa. Teen tapaan myös kahvia käytettiin aluksi kalliina lääkkeenä.

Pian kahvista kuitenkin tuli Pohjois-Euroopan nousevan porvariston symboli. Siinä missä katolisen etelän aristokraatit nauttivat kuumaa suklaajuomaansa aamu-uneliaina sängyissään, pohjoisen porvarit käyttivät kahvia virkistäytyäkseen päivän haasteita varten.

Lontoon ja Pariisin kahviloista tuli niin liike-elämän kuin kulttuuriväenkin kohtaamispaikkoja, joista vakuutusyhtiöt ja pörssi saivat alkunsa. Teollistumisen ajan juomana kahvi ohitti sekä teen että kaakaon suosion – paitsi tietysti Britanniassa. Britit vaihtoivat kahvista teehen ja ovat pysyneet sillä tiellään näihin päiviin saakka. Teen suosioon vaikutti se, että britit toivat sitä itse maahan suuria määriä.

Euroopassa kahvikaupan ottivat haltuunsa hollantilaiset, jotka kasvattivat kahvipensaita ensin Ceylonilla ja myöhemmin alusmaassaan Indonesiassa. Siellä kahvi näytti julmimmat kasvonsa: 1700-1800-luvuilla hollantilaiset toteuttivat suoranaisia kansanmurhia pakottaessaan paikalliset orjikseen.

Yhden pavun varassa

Kahvi soveltuu pienviljelyyn, sillä kahvipensaiden kasvattamisen voi aloittaa ilman isoa pääomaa. Kahvi poimitaan käsin ja pensaat tarvitsevat jatkuvaa hoitoa, joten koneista ei ole juuri hyötyä.

70-80 prosenttia kahvista tuotetaan nykyisin perheviljelmillä. Valitettavasti se ei kuitenkaan tuo hyvinvointia perheille. Kun raakakahvi lähtee viljelijältä jalostettavaksi ja pakattavaksi, hän menettää samalla suuren osan valmiin kahvipaketin hinnasta. Niistäkin pennosista, jotka hän pavuistaan saa, päättää New York ja Lontoo eli toisin sanoen maailman kahvipörssi.

Musta on maailmanmarkkinoilla edelleen muotia, sillä kahvi on vaihdettavista perushyödykkeistä öljyn jälkeen tärkein. Monet kahvintuottajamaat ovat hyvin riippuvaisia kahvin vientituloista; useassa maassa kahvi muodostaa yli puolet vientivoitoista.

Kahvipörssi on ottanut Euroopan siirtomaaisäntien paikan pienviljelijöiden kohtalon määrittäjänä. Tätä kuvaa seuraava esimerkki.

Kahvia viljellään eniten Brasiliassa, josta tulee neljännes koko maailman kahvista.

Kun halla vei miljoonia kahvipensaita Brasiliassa vuonna 1975, kenialaiset kahvin pienviljelijät rikastuivat yhtäkkiä auton-omistajiksi. Äkkirikastumisen toivossa myös Vietnam lisäsi kahvintuotantoaan kymmenkertaiseksi 1980-luvulta 2000-luvulle.

Mutta sitten viljelyolosuhteet olivat taas suotuisat 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. Tämä johti raakakahvin ylitarjontaan ja hintojen halpenemiseen. Vuosina 2001 ja 2002 hinnat alittivat jopa tuotantokustannukset.

Yksi vastaus pienviljelijöiden ahdinkoon on Reilun kaupan järjestelmä. Se perustuu takuuhintaan, joka pienviljelijälle maksetaan aina, pörssiheilahteluista huolimatta. Vuosituhannen alun kahvikriisin aikana Reilun kaupan järjestelmään kuulunut tuottajaosuuskunta saattoi saada kahvistaan jopa kaksin- tai kolminkertaisen hinnan markkinahintaan verrattuna. Reilun kaupan osuuskuntien avulla pienviljelijät voivat päästä myös kansainvälisille kahvimarkkinoille.

Lisäksi järjestelmään kuuluu, että osa tuloista käytetään työntekijöiden hyvinvointia parantaviin hankkeisiin.

Jali ja suklaatehdas

Reilulle kaupalle löytyy historiasta myös ironisella tavalla eettinen edelläkävijä. Enemmistö Britannian suurimmista suklaatehtaista nimittäin oli 1800-luvulla puritaanisesti elävien kveekareiden perustamia. Kveekareiden vakaumukseen kuuluu yhteiskunnallinen vastuunkanto vähäosaisista.

Muutamat suklaatehtailijat perustivat tehtaittensa ympärille puutarhakaupunkeja, ihanneyhteisöjä, joissa työläisten hyvinvointiin kiinnitettiin erityistä huomiota. Yksi liikemiehistä oli George Cadbury, jonka suklaata myydään edelleen ympäri maailman. Hän antoi julkisesti ymmärtää olevansa ihannetyönantaja, josta muiden tehtailijoiden tulisi ottaa esimerkkiä.

Cadbury kuitenkin joutui kiusalliseen tilanteeseen, kun kävi selville, että rahat ihanneyhteisöön tulivat afrikkalaisten Sao Tomén ja Principen saarten orjien viljelemästä kaakaosta.

Nykyisin Cadburyn käyttämä kaakao tulee suurimmalta osin Ghanasta. Siellä yritys on YK:n kehitysjärjestön Undp:n projektissa tehnyt merkittäviä investointeja pienviljelijöidensä kestävän toimeentulon puolesta.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2008