Kirjailija Päivi Alasalmen uusimmasta romaanista voi paljastaa vain vähän. Valkoinen nainen on hänen naistrilogiansa kolmas osa, jossa matkataan Afrikkaan, Anita-nimisen naisen idylliseen perhe-elämään Tansaniassa.
Myös sen voi paljastaa, että tekijäesittelyssä mainitaan kirjailija Alasalmen syntyneen Haukiputaalla ja asuneen vuoden päivät teltassa tropiikissa.
Valkoinen nainen on pullollaan Afrikan öitä, jolloin faaraotkin voisivat kuolla. Drinkkejä ja kirkkaana kimmeltävää turkoosia vettä. Mystisiä tarinoita mustista ihmisistä. Ja kaiken keskellä elää Anita, nainen, joka on ah, niin aktiivinen ja itsenäinen, luonnossakin selviytyvä – ja samanaikaisesti kotiäiti, joka odottaa miestään työmatkoilta. Odottaa aviomiestään luonnon armoilta.
Tässä lataus, jonka Alasalmen romaani tarjoaa alkuun. Se on tympivää luettavaa. Valkoista naista lukee ja lukee, kuluneita Afrikka-kliseitä, rankkaa eksotiikalla ratsastusta ja kuvaa täydellisestä perhe-elämästä. Kaikki tuo naiivi vuorottelee oppikirjamaisen kuvauksen kanssa. Romaanissa päivitellään sitä, miten maailmassa raha on jakautunut epätasaisesti, miten valkoiset sortavat mustia – tai miten sopii toimia, kun joutuu kasvotusten leijonan kanssa.
Jokin Alasalmen kuvauksessa kuitenkin kiehtoo ja pitää kiinnostusta yllä. Ehkä kysymys siitä, voidaanko lukijaa aliarvioida näin röyhkeästi. Ehkä salaperäiset valkoiset välähdykset Anitan silmäkulmassa. Tai se, että romaanin kieli ja tapahtumat etenevät hämmentävän kepeästi ja mukaansatempaavasti. Lukija luottaa teokseen hippusen, ja tuo hippunen saa jatkamaan.
Sinnikkyys palkitaan: Valkoinen nainen rakentuu kahdesta osasta, Afrikasta ja Euroopasta. Hyppy mantereelta toiselle kiepauttaa romaanin todellisuuden päälaelleen. Anitan mieli ja menneisyys rakentuvatkin kovin eriparisista muistoista. Valkoinen nainen siirtyy toiselle tasolle.
Kirjailija Alasalmi kutoo romaaniinsa kiinnostavan mielenmaiseman. Tai pikemminkin virkkaa, kuin sängynpäällisen: romaani on täynnä silmää hiveleviä silmukoita, yltiöromantisoituja kohtauksia ja tyhjyyttä ammottavia välejä. Tuosta tyhjyydestä olisi lukenut enemmänkin. Romaani näyttää arjen ja armottomat kasvonsa tehokkaasti, mutta niukasti.
Valkoisen naisen takakannessa lainataan lause itse romaanitekstistä: ”Afrikka on seikkailu, taistelu, romanssi ja rukous”. Samoin voisi lukea minkä tahansa kioskikirjallisuuden takakannessa. Ja toisaalta se luo yltiöromanttisen, elokuvamaisenkin assosiaation: Englantilaisen potilaan tai Minun Afrikkani kaltaiset klassikot vilisevät silmissä.
Ehkä feministisenä kirjailijana tunnetun Alasalmen ilo on ollut leikitellä kirjallisuutta, sukupuolirooleja ja postkolonialismia koskevilla arvokysymyksillä juuri ylilyöntien avulla. Afrikka-aiheisilla kliseillä hän ainakin leikkii onnistuneesti. Toivottavasti tarkoituksella.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2008