EEVA ANUNDI
”Tansaniassa on kokeiltu kaikkia mahdollisia kehityspoliittisia malleja. Mikään ei ole toiminut kovin hyvin”, Koponen sanoo.
”Pörssikurssit sahaavat ja pankit kaatuvat. Mutta massiivinen pankkituki on antanut meille tunteen, että voimme puuttua tähän, tehdä jotain”, Helsingin yliopiston kehitysmaatutkimuksen laitoksen johtaja Juhani Koponen sanoo.
Professori Koponen johtaa ”Does Finnish aid matter?” -tutkimusprojektia, joka selvittää Suomen kehitysavun vaikutuksia.
Koposen mielestä myös kehitysyhteistyössä on pohjimmiltaan kyse tunteesta: siitä, että olemme mukana ja teemme jotain. Kehitystyötä kuitenkin perustellaan järkiperäisesti. Pitkällä aikavälillä on kaikkien valtioiden etujen mukaista, että köyhät maat kehittyvät.
”Voidaan kuitenkin kysyä, tuottaako kehitysapu todella niitä tuloksia, joita odotetaan. Vai onko se vain kallista puuhailua?”
Auttaako apu?
Koposen johtama tutkimusprojekti nousi uutisotsikoihin lokakuussa. Yle uutisoi alustavien tutkimustulosten osoittavan, etteivät kehitysavun vaikutukset ole aina myönteisiä. Internetin keskustelupalstoilla kehitysavun vastustajat nostivat Koposen kantansa tukijaksi.
Koponen korostaa, että kehitysavulla on usein odottamattomia vaikutuksia. Ne voivat olla kielteisiä.
”Kehitysavulla on taipumus vahvistaa avunsaajavaltioiden hallituksia”, hän sanoo.
Monissa Afrikan maissa vain pienikokoinen kuluttava luokka maksaa veroja, ja veronkierto on yleistä. Tässä tilanteessa huomattava määrä apurahaa voi entisestään vähentää hallituksen riippuvuutta verotuloista, ja päättäjien vastuu kansaa kohtaan hämärtyy.
”Hallitus voi esimerkiksi antaa verohelpotuksia ulkomaisille yrityksille ja houkutella niitä maahan, vaikka politiikkaa arvosteltaisiinkin kiivaasti.”
Koponen itse on erikoistunut tutkimaan Tansaniaa. Maa kiehtoi, sillä se näytti kulkevan kolmatta tietä: se ei ollut markkinatalousmaa, muttei myöskään neuvostotyylinen sosialistinen järjestelmä.
Tansania on saanut huomattavasti kehitysapua 1970-luvulta lähtien, ja maa on yksi Suomen kehitysyhteistyön pääkohteista. Poliittisesti vakaa maa on ollut avunantajien lemmikki.
Kaikesta kehitystyöstä huolimatta Tansania on edelleen yksi maailman köyhimmistä maista. Onko apu ollut turhaa?
”Kyllä avusta on ollut hyötyäkin – ilman sitä Tansania olisi hyvin toisennäköinen maa. Ennen kaikkea apu on vaikuttanut infrastruktuuriin, on rakennettu teitä ja sähkölinjoja. Myös koulutusta on järjestetty apuvaroin.”
Tansaniassa ei myöskään ole ollut vakavia konflikteja, mikä saattaa johtua kehitysavusta. Apu on kenties tuonut maahan niin paljon resursseja eri ryhmien jaettavaksi, ettei kenelläkään ole ollut tarvetta yrittää kahmia enempää, Koponen pohtii.
Tiedon arvo
Koposen tieteenala kehitysmaatutkimus käsittelee melkein mahdottoman laajoja ongelmia: Miksi jotkut maat ovat rikkaita, toiset taas köyhiä? Miten talouden ja politiikan rakenteita voitaisiin muuttaa, jotta köyhyys vähenisi?
Koposen lähestymistapa tieteenalansa suuriin kysymyksiin on kriittinen, ajoittain lähes kyyninen. Mutta sen taustalla on enemmän kuin aavistus idealismia, tarvetta toimia ja uskoa tiedon arvoon.
”En tiedä, onko se naiivia valistuksenajan tieteisuskoa, mutta uskon, että tutkitun tiedon kautta voi ratkaista maailman ongelmia. Tieteellinen tieto ei ole kaikki kaikessa, mutta minun on vaikea ymmärtää, miten ongelmia voitaisiin ratkaista ilman sitä”, Koponen toteaa.
Omassa opetuksessaan Koponen korostaa tieteenalansa arvolähtöisyyttä. Hän sanoo julistavansa opiskelijoilleen, että kehitysmaatutkimus on itsessään osa kehitystä. Tieteenalan tehtävä on tuottaa tietoa, jonka avulla kehitystä voidaan edistää. Samalla sen tulee suhtautua kriittisesti siihen, mitä kehityksen nimissä tehdään.
Koposen mukaan arvot ohjaavat koko kehitysmaatutkimuksen tieteenalaa – ja yksittäisiä tutkijoita työssään.
”Esimerkiksi tutkimusaiheen valinta on suuri arvovalinta: ryhtyykö kehitysmaatutkijaksi vai tutkimaan finanssimarkkinoita.”
Tarve tietää – ja vaikuttaa
Maailma oli Koposelle globaali jo lapsena. Muualla myllersi niin, että pelko levisi Suomeen saakka.
”Silloin pelättiin ydinpommia. Mutta muuten tuntui, että Suomi eli omassa pienessä kopperossaan. Sitten 1960-luvun loppupuolella alkoi käydä ilmeiseksi, ettei maailma olekaan vain Suomi, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto.”
Vietnamin sota herätteli huomaamaan, että maailma olikin laajempi. Toinen tekijä oli Afrikan maiden itsenäistyminen. 1960-luvulla Afrikasta alkoi tulvia uutisia, ja Koponen muistelee, että niiden jäsentäminen oli vaikeaa.
Koposen kiinnostus kehitysmaihin lähti ennen kaikkea tarpeesta selvittää, johtuiko entisten siirtomaiden alikehitys niiden kokemasta ”riistosta”, niin kuin tuohon aikaan laajalti julistettiin. Koponen halusi tietää, ymmärtää ja vaikuttaa.
Vaikuttamishalu ajoi ensin toimittajanuralle, ja Koponen työskenteli yli kymmenen vuotta Helsingin Sanomien ulkomaantoimituksessa. Siellä professori muistelee kirjoittaneensa niin pitkiä ja tylsiä juttuja, että toimituksessa hänelle ehdotettiin jotain muuta uraa.
Tutkijan ura aukeni ensin Pohjoismaiden Afrikka-instituutissa Uppsalassa, sitten Helsingin yliopiston kehitysmaatutkimuksen laitoksella.
”Päätin, että julkaisenpa Tansaniaa käsitelleen graduni kirjana. Minun piti kirjoittaa siihen historiallinen taustaluku – ja jäin siihen kiinni.”
Tansanian historia on Koposen intohimo edelleen: hänen uusin julkaisunsa käsittelee tsetse-kärpäsen roolia maan kehityksessä.
”Tutkimuksen logiikka on sellainen, että siihen voi jäädä kiinni. Aina avautuu uusia kysymyksiä, uusia jänniä juttuja.”
Unohdettu historia
Tansanian historian tutkiminen on avannut Koposelle kriittisen näkökulman nykypäivän kehityskeskusteluun. Itse asiassa monet asiat, joita nykyään tehdään kehityksen nimissä, tulevat siirtomaavallan ajalta.
Tansania oli 1880-luvulta vuoteen 1918 asti Saksan siirtomaa. Koponen kuvailee, miten siirtomaaisännät alkoivat pontevasti taistella malariaa vastaan kuten vaikkapa Bill ja Melinda Gatesin hyväntekeväisyyssäätiö tänä päivänä. ”Saksalaiset muun muassa kuivattivat soita Tansanian pääkaupungissa Dar es Salaamissa ja lääkitsivät ihmisiä.”
Entä mitä muuta samaa on siirtomaavallan harjoittamassa kehitystoiminnassa ja nykyisessä kehitysyhteistyössä?
“Kaikki!” Koponen huudahtaa. Muun muassa teiden, rautateiden, koulujen ja terveysasemien rakentaminen osana yhteiskunnan kehittämistä periytyy siirtomaavallan ajalta.
”Ei ole epäilystä, etteikö siirtomaavalta ollut riistojärjestelmä. Mutta Tansaniassa ei ollut juuri mitään riistettävää, ennen kuin maata kehitettiin ja sinne tuotiin esimerkiksi uusia viljelykasveja.”
Jos historia muistettaisiin, kehitysyhteistyön tämän päivän tekijät ja apua rahoittavat hallitukset joutuisivat miettimään motiivejaan.
”Onko riisto hävinnyt kehitystoiminnastamme, vai onko se siellä taustalla? Toki se on.”
Kehitysyhteistyötä perustellaan nykypäivänä siten, että yhteistyö on hyödyksi kaikille osapuolille. Koposen mukaan siirtomaavallan aikana ajateltiin samoin.
”Saksalaiset sanoivat avoimesti, että he ovat Afrikassa omaa hyötyään varten, mutta samalla, että myös afrikkalaiset hyötyvät. He sanoivat, että tässä on valtava manner, jossa on vaikka mitä rikkauksia, ja nämä ihmiset eivät pysty kehittämään niitä itse, joten me kehitämme nämä luonnonvarat sekä meidän että heidän ja koko maailman hyväksi. Yhteisen edun ajatus oli tuolloin sama kuin nykypäivänä.”
Ei optimisti, ei pessimisti
Kuilu idealististen tavoitteiden ja kehitysyhteistyön todellisuuden välillä on joskus valtava, ja kehitysmaatutkimuksen kriittisyys tuo sen hyvin esille. Onko kehitysyhteistyössä sitten mitään järkeä, jos se vaikuttaa kielteisesti ja toistaa siirtomaavaltojen harjoittamaa politiikkaa?
”Joskus sitä roikkuu veitsen terällä, kallistuuko kehitysyhteistyön puolelle vai sitä vastaan. Mutta jatkuvasti olen kuitenkin sen puolella. Aina palaan siihen, ettei meillä ole mitään muutakaan keinoa.”
Koponen muistuttaa, ettei kehitysyhteistyöhön pidä kohdistaa liian suuria odotuksia. Kehitysyhteistyövarat ovat suhteellisen pieniä. Apuun laitetaan noin sata miljardia Yhdysvaltain dollaria vuosittain, kun taas esimerkiksi Yhdysvaltain roskapankki nielaisee seitsenkertaisen rahamäärän.
”Tansania saa paljon apua, mutta väestöön suhteutettuna se on noin 40 taalaa vuodessa per henkilö. Kuinka paljon tällaisella rahalla kuvitellaan tehtävän?”
Akateemisessa keskustelussa kiivaimmat kriitikot ovatkin kyseenalaistaneet koko kehityksen käsitteen. ”Mitä heillä on tarjota tilalle? Kehitysinterventiot ovat ongelmallisia, mutta ne ovat tällä hetkellä ainoa tapa, jolla me voimme vaikuttaa.”
Jos Koponen saisi päättää, hän uudistaisi apujärjestelmää radikaalisti. Hänen mielestään apu ei saisi olla avunantajien tahdosta kiinni. Sen pitäisi perustua köyhien maiden oikeuteen saada apua. Varoja kerättäisiin kuin veroja.
”Perspektiivini on urani alusta muuttunut niin, etten kuvittele Afrikan kehityksen olevan muutaman kymmenen vuoden prosessi. Puhutaan sadoista vuosista.”
Koponen ei suostu lokeroitumaan optimistiksi tai pessimistiksi Afrikan kehityksen suhteen. ”Kun ensimmäistä kertaa kävin Tansaniassa 35 vuotta sitten, järkytyin. Ihmettelin, voivatko ihmiset elää näin.”
Nyt Koponen sanoo ymmärtävänsä, että hirvittävistä ongelmista huolimatta tansanialaiset kuitenkin selviävät.
”Ihmiset ovat hirveän köyhiä, eivätkä he välttämättä ole onnellisia, vaikka hymyilevätkin koko ajan. Eikä siellä ole jatkuvaa kesää, vaikka aurinko paistaa. Mutta ihmiset ovat kekseliäitä ja sitkeitä. He osaavat elää siinä ympäristössä niillä resursseilla, joita on tarjolla. Kyllä he pärjäävät.”
Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2008