”Taistelu oikeudesta tietoon on Intian toinen vapaustaistelu, nyt omia hallitsijoita vastaan”, intialainen kansalaisaktivisti Aruna Roy sanoi taannoin.
62-vuotias Roy on Intian kuuluisaksi nousseen Oikeus tietoon -kampanjan äiti, ja häntä on kutsuttu yhdeksi Intian kolmesta tunnetuimmasta kansanliikkeen johtajasta. Kahtena muuna pidetään Medha Patkaria, Narmadan suurpatoja vastustaneen Narmada-liikkeen johtajaa, ja kirjailija-aktivistia Arundhati Royta.
Oikeus tietoon on Intiassa monen kiven takana, sillä valtio on korruptoitunut. Esimerkiksi entisen pääministerin Rajiv Gandhin arvion mukaan vain noin 15 prosenttia maaseudun kehitysvaroista päätyy sinne, minne ne on tarkoitettu.
Royn ja hänen aktivistitovereidensa aloittamassa kampanjassa onkin kyse siitä, että kansalaisilla on oikeus tietää, mitä viranomaiset tekevät ja mihin heidän käyttämänsä julkiset varat menevät. Kansanliike on kääntämässä Intian perinteistä valtahierarkiaa kumoon.
”Koko mahtava järjestäytyneen kiskonnan rakennelma on pystytetty ruohonjuuritasolle. Siksi alhaalla esitetyt kysymykset uhkaavat koko taloa, ylimpiä kerroksia myöten”, Roy sanoo Suomen-vierailullaan antamassaan haastattelussa.
Virkanainen muuttaa maalle
Roy on kotoisin bramiiniperheestä Chennaista. Isän puolelta suvussa oli lakimiehiä ja itsenäisyystaistelijoita, äiti oli muusikko ja matemaatikko. Hän jätti tyttärelleen perinnöksi kehotuksen: Taistele!
Tytär opiskeli Delhin yliopistossa englantilaista kirjallisuutta. 22-vuotiaana hänet valittiin huippuvirkaan Intian keskushallinnon palvelukseen.
Seitsemän vuoden keskushallintokokemus vei virkanaisen myös Intian kyliin. Vastassa oli aina äänekäs miesmuuri, ja ilmassa molemminpuolinen epäluulo. Roy tunsi olonsa epämukavaksi; jotain oli pielessä. Nuori nainen alkoi haluta vallan kumoamista.
Sittemmin Roy avioitui luokkatoverinsa, bengalilaisen Sanjit ”Bunker” Royn kanssa. Tämä oli perustanut Rajastanin osavaltioon,
Tilonian kylään köyhille tarkoitetun Paljasjalka-akatemian, Barefoot Collegen. Roy muutti Rajastaniin ja oppi yhdeksän Tilonian-vuotensa aikana ennen kaikkea reaalipolitiikkaa: luokkatietoisuutta, käsitöitä, ammattiyhdistystoimintaa. Hänestä tuli sosiaaliaktivisti.
Vuonna 1983 Roy päätti alkaa elää todeksi vakaumustaan, jonka mukaan vastaukset elämän ja toimeentulon kysymyksiin ovat köyhillä itsellään. Roy muutti aktivistitovereineen savimajaan Devdungrin kylään. Siitä tuli toimisto ja toinen koti.
”Maaseudun naisilta olen oppinut jakamista, myötätuntoa, strategista ajattelua, iloa, tanssia, rohkeutta …” Aruna Roy nostaa kätensä, pyörähtää ja naurahtaa Hotelli Arthurin huoneessa.
Hän sanoo vapautuneensa myös keskiluokkaisen naisen ruumiinkuvan vankilasta, huutavansa iskulauseita, liikkuvansa ja tanssivansa mistään välittämättä, jos niikseen tulee.
Räikeä petos paljastuu
Vuonna 1990 aktivistit perustivat Mazdoor Kisan Shakti Sangathan -järjestön (MKSS). Se oli talonpoikien ja työläisten liitto, joka taisteli feodaalista maanomistusta ja työläisten alistamista vastaan. Aktivistit huomasivat pian, että hallitukselta oli turha pyytää apua.
Sen sijaan aktivistit ja kyläläiset painottivat, että kansalaisilla itsellään on oikeus ja velvollisuus taistella korruptiota vastaan.
Taistelun kärjeksi muotoutui vaatimus oikeudesta tietoon. Kyläläiset pyysivät virkamiehiltä valokopioita paikallishallinnon varainkäytöstä, kehitysohjelmista, palkanmaksuista ja tavarantoimituksista. Useimmiten turhaan.
Kun joku byrokraatti lopulta puolisalaa luovutti heille tilikirjoja, alkoi järjestelmällinen tietojen tarkistaminen, projekti projektilta, kylä kylältä, ihminen ihmiseltä. Uskomaton kaksoiskirjanpito alkoi paljastua.
Joulukuussa 1994 MKSS järjesti ensimmäisen julkisen kuulemistilaisuutensa Rajastanissa. Kansalaiset esittivät virallisen vastalauseensa tietojen pimittämiselle, ja hallinnon oli pakko olla läsnä.
Oli syntynyt Oikeus tietoon -kampanja, Right to Information.
Istumalakoilla oikeutta
Seuraavina vuosina MKSS järjesti 40 ja 50 päivää kestäneitä satojen ihmisten istumalakkoja intialaiskaupunkien hallintorakennusten edustalla. Rajastanin tapahtumat saivat Intiassa valtavasti huomiota, ja vuonna 1996 syntyi koko Intian kattava Oikeus tietoon -kampanja.
Vuonna 2000 Rajastanin osavaltiossa säädettiin lopulta julkisuuslaki kansalaisten oikeudesta saada informaatiota paikallishallinnon varainkäytöstä. Samana vuonna Aruna Roylle myönnettiin Aasian nobeliksi sanottu Magsaysay-palkinto yhteisöjohtajuudesta.
Kun Intian hallitus vuonna 2005 vaihtui, valtaan palannut Kongressipuolue sääti vasemmistopuolueiden tukemana kaksi käänteentekevää lakia liittovaltiotasolla: julkisuuslain sekä lain maaseudun työllistämistakuusta.
Valtio takaa nyt maaseudulla kaikille perheille oikeuden tulla työllistetyiksi minimipalkalla sadan päivän ajan. Työtehtäviksi on määritelty esimerkiksi vedenkeruuseen liittyvien kaivojen, kanavien, patojen ja teiden rakentamista. Työllistämistakuu myös toteutuu, kiitos julkisuuslain.
Hallituksen vastaisku
Sittemmin hallitus on iskenyt takaisin ja yrittänyt kumota tai vesittää julkisuuslain. Julkisen vastustuksen vuoksi hallitus on tosin joutunut perääntymään.
”Ilman muuta he yrittävät uudestaan”, Aruna Roy sanoo. Siksi taistelua käydäänkin nyt uuden läpinäkyvyyden ja tilivelvollisuuden kulttuurin vakiinnuttamiseksi Intiassa.
”Ihmiset sanovat nyt, että kyse on meidän rahoistamme, meidän tileistämme. Ennen sanottiin, että raha on hallituksen rahaa, ei sillä ole väliä. Tämä on merkittävä muutos.”
Intiaan palattuaan Roy aikoo tehdä julkisen selvityksen myös oman matkansa kustannuksista – koska järjestön raha on kaikkien rahaa.
MKSS ei hyväksy kansallista tai kansainvälistä rahoitusta, vaan järjestön varainkeruu perustuu lahjoituksiin. Kokouksissa kirjataan kaikkien nähtäville jokaisen kadunlakaisijan, vedenmyyjän ja hedelmäkauppiaan lahjoitukset. Varainkeruu on osa kasvavaa puolueiden ulkopuolista poliittista prosessia, Roy sanoo.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2008