ZABOU CARRIÈRE
Matonge on Brysselin afrikkalainen keskusta.

Maailmassa on kaksi Matongea. Toinen sijaitsee Kongon pääkaupungissa Kinshasassa, toinen Brysselissä, Euroopan parlamentin naapurissa.

Porte de Namurin metroasemalta Brysselissä lähtee kaksi katua. Oikeanpuolimmainen Chaussée d’Ixelles on monikansallisten ketjujen näyteikkuna: McDonald’s, Zara, H&M ja muut, siistissä rivissä niin kuin missä tahansa.

Vasemmalle alaviistoon viilettävä Chaussée de Wavre tarjoaa toisenlaisen version globalisaatiosta: pakistanilaisten kauppiai­den puoteja, jotka myyvät afrikkalaisia vihanneksia, turkkilaisen yrittäjän matkatoimisto, joka tarjoaa ”suoria lentoja 14:ään Afrikan maahan”, Hollannissa valmistettuja wax-kankaita myyviä kongolaisrouvia… ja perinteisiä belgialaisia konvehteja valmistava kahvila, jossa juomansa saa valita koko seinän kattavasta valikoimasta klassisen musiikin soidessa taustalla.

Tervetuloa Matongeen!

Matonge on kuitenkin paljon muuta kuin bataatteja ja kongolaista rumbaa, sadan sortin hiuslisäkkeitä, hyvin maustettuja ruokia ja belgialaista suklaata.

Matonge on tarina, ja se alkaa näin: olipa kerran belgialainen kuningas, jolla oli valtaisa siirtomaa.

Siirtomaan tehostettu kumin tuotanto ja kuparikaivokset tuottivat kasapäin rahaa, jolla kuningas rakensi kaupunkiinsa palatseja ja monumentteja. Jotta siirtomaa tuottaisi vielä enemmän, kuningas perusti sinne siirtomaaviraston ja lähetti virastoon virkamiehiä vaimoineen. Porte de Namurin lähistöllä sijaitsevissa siirtomaavirastossa ja Belgian siirtomaanaisten yhdistyksessä virkailijoille kerrottiin, miten käyttäytyä mustien alamaisten kanssa.

Heille olisi turha rakentaa kouluja, sillä eivät he mitään oppisi. Heille ei pitäisi antaa oikeuksia, sillä eivät he niillä mitään tekisi. Heidät olisi valjastettava töihin, sillä he olisivat kuningaskunnan omaisuutta. Voimakeinojen käyttöä ei tulisi epäröidä, sillä he olisivat patalaiskoja.

Tätä kesti vuosikymmeniä. Kuningas ehti rakentaa kaupunkiinsa palatsin jos toisenkin. Sitten jokin muuttui.

Afrikan maat ryhtyivät vaatimaan itsenäisyyttä, ja Belgia joutui vastentahtoisesti luopumaan Kongosta, kuningas­kunnan rahasammosta. Häikäilemätön hyväksikäyttö ja vuosikausien pakkotyö jättivät maan surkeaan tilaan: tuhansia kuolleita, hylättyjä peltoja, ei kouluja, ei sairaaloita, ei koulutettua eliittiä, joka olisi ottanut maan hallinnon käsiinsä.

Ole siinä sitten itsenäinen.

Mutta historian oikkuja on vaikea ennustaa. Kävikin niin, että Matonge tuli Brysseliin, Porte de Namurille.

Kongolaiset olivat sisukkaita. Entiset alamaiset tulivat Belgiaan opiskelemaan. Useat heistä majoittuivat siirtomaaviraston lähistöllä sijaitsevaan Afrikkalaiseen taloon, Maison africaineen. Sen perusti Monique Vanderstraeten, belgialainen nainen, jonka veli oli lähetyssaarnaajana Afrikassa.

Vapaa-aikanaan Brysselin kongolaiset ja muut afrikkalaiset kokoontuivat tanssimaan Chaussée de Wavrella avattuun Le Mambo -diskoon. Vähitellen alueelle avattiin useita baareja, ja siitä tuli mustan väestön kohtauspaikka.

La Maison africaine on edelleen olemassa, samoin Le Mambo, mutta kukaan ei osaa sanoa, milloin Matongesta tuli Matonge. Jotkut kertovat, että nimi tuli snack-baarista nimeltään Matonge. Toiset sanovat, että Matonge nimettiin kinshasalaisen kaksos­sisaruksensa, Kongon pääkaupungin the place to ben mukaan. Kolmannet muistelevat, että Matongesta ryhtyivät ensimmäisinä puhumaan afrikkalaisia lentokentältä kaupunkiin kyydinneet taksikuskit.

Oli miten oli, nykyisin nimi on niin vakiintunut, että se lukee kartoissa ja bussipysäkillä, vaikkei Matongea oikeastaan ole edes olemassa. Virallisesti Matonge on osa Brysseliin kuuluvaa Ixelles’n kaupunginosaa, puolikkaan neliökilometrin kokoinen läntti puristuksissa Louisen hienostokorttelin ja Euroopan unionin rakennusten välissä.

Hiuslisäke- ja bataattitarjonnastaan huolimatta Matonge ei kuitenkaan ole afrikkalaiskortteli. Alueen asukkaista 45 prosenttia on belgialaisia, ja suurimman ulkomaalaisryhmän muodostavat ranskalaiset. Afrikkalaisia on asukkaista vain pari prosenttia.

Pikemminkin Matonge on Brysselin afrikkalainen keskusta. Se herää puolenpäivän jälkeen, kun kaupat avaavat ovensa ja sadat ihmiset tulevat ruoka- tai kangas­ostoksille ja kampaajalle. Se alkaa sykkiä illalla, kun töistä palaajat poikkeavat oluelle johonkin korttelin lukuisista baareista tai muuten vaan juttelemaan tuttujen kanssa. Se valvoo myöhään yöhön rumban, reggaen ja mbalaxin tahdissa, vuohenlihan käristessä grillissä ja keittobanaaniviipaleiden tiristessä öljyssä.

Viikonloppuisin Matonge täyttyy joka puolelta Belgiaa ja Eurooppaa saapuvista autoista, jotka tukkivat kadut ja joista tulvii kymmeniä tuhansia kongolaisia, ruanda­laisia, burundilaisia, senegalilaisia, guinea­laisia, antillelaisia, haitilaisia… Katukauppa kukoistaa, ja kuulumisten lomassa solmitaan kymmenien tuhansien eurojen sopimuksia.

Satunnainen ohikulkija näkee vain väärin pysäköidyt autot ja jalkakäytävillä seisoskelevat ihmiset, jotka puhuvat liian kovaa, liian vierailla kielillä. Mutta se, joka viitsii istahtaa lasilliselle tai pysähtyä jutustelemaan kampaamon edustalle, ymmärtää aavistuksen Matongen näkymättömästä elämästä: tukkukaupoista, jotka solmitaan kampaamon tuolilla, kirkonmenoista, joita vietetään tunkkaisissa vuokrasaleissa, politiikasta, joka puhuttaa tai josta vaietaan sen mukaan, istuuko samassa kapakassa Kongon edesmenneen presidentti Mobutun entinen ministeri vai nykyisen hallituksen diplomaatti.

Matongea ei kesytetä päivässä eikä kahdessa. Se ei yritäkään miellyttää satunnaista ohikulkijaa, ja se viis veisaa niistä, jotka katsovat sitä kaukaa, nyrpistävät nenäänsä ja tuhahtavat ”hygienia- ja huumeongelmasta”.

Matongessa tiedetään, että musta mies on joillekin aina vaaran merkki, oli tällä kädessään kirja tai käsiase. Siksi vierailijaa katsotaan ensin kaukaa, tämän tarkoituksia arvioiden: mitä se meistä haluaa, tuleeko se vain katsomaan ja hypistelemään, vai jaksaako se kuunnella?

Kuin irvaillakseen historialle Matonge on sulauttanut itseensä kymmeniä kansalaisuuksia ja antanut tilaa jokaiselle. Ruandalaismies ei välttämättä astu kongolais­baariin eikä valkoinen belgialainen kangaskauppaan, mutta naapuria kunnioitetaan eikä hyväntahtoista vierasta käännytetä koskaan ovelta pois.

Siispä, arvoisa matkaaja, kun astut Porte de Namurin metrosta ulos, mieti, haluatko olla satunnainen ohikulkija vai kohtelias vieras, ja valitse katusi sen mukaan.

Jos käännyt Chaussée de Wavrelle, muista belgialaiskuninkaan huikentelevaisuus ja pidä mielesi nöyränä.

Matongea ei katsella, sitä pitää osata kuunnella.

Kiitokset kaikille Matongen asukkaille, yrittäjille ja asiakkaille, jotka kertoivat meille oman Matongensa tarinan.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2008