Vain parin sadan metrin päässä Copacabanan ja Ipaneman luksustaloista aukeaa varsin toisenlainen todellisuus. ”Crack? Cocaine? Marihuana?” huutelevat huumekauppiaat katuja reunustavien autojen konepelleiltä, kun kiipeämme illan pimeydessä tyttöystäväni Veeran kanssa tietä ylöspäin tihkusateen keskellä Rio de Janeirossa, Brasiliassa.
Asumme 500 metrin päässä Copacabanalla ja olemme menossa baile funk -bileisiin. Tähän loppuu virallinen kaupunki, ja tästä alkaa favela, noin 20 000 ihmisen koti, jota ei ole edes merkitty kaupungin karttoihin. Ne, jotka eivät faveloiksi nimitetyissä slummeissa itse asu, sinne harvoin menevät. Faveloita hallitsevat paikalliset huumejengit ja heidän lakinsa. Se on kuin kylä kaupungin sisällä – tai erillinen valtio valtion sisällä.
Ylhäällä tanssihallissa kokaiinia myydään avoimesti. Kerta-annos maksaa reilun euron. Salin laidoilla Cantagalon huumekauppaa hallitsevan Comando Vermelhon edustajat valvovat järjestystä ja bisnestä: 15-vuotiaan näköinen poika tarkkailee juhlijoita ylätasanteella valkoinen huivi puoliksi kasvojen peittona ja venäläismallinen Kalashnikov olallaan roikkuen.
Silti paikalliset tanssivat, juhlivat ja nauravat, sillä tämä on arkipäiväistä lähes jokaisessa kaupungin 752:sta favelasta.
Myöhemmin palaan haastattelemaan paikallisia artisteja. Päivänvalossa minulle näyttäytyy täysin erilainen favela. Kiipeämme halvoista materiaaleista kokoon kyhätyn tiilihökkelin betonikatolle ihailemaan maisemia. Koko kukkula on täynnä satoja samanlaisia asumuksia ja katoilla on vilinää. Pikkupojat lennättävät leijoja laskevan auringon kajossa ja kilpailevat siitä, kuka saa leijansa korkeimmalle kohti taivasta. Taustalla kimmeltää meri.
Menemme joukolla syömään paikalliseen kuppilaan. Riisiä, papuja ja kanaa; kunnon kotiruokaa. Brasilialaiseen tyyliin paikalliset haluavat tutustua vieraisiin. Tapaamme Katían, topakan nuoren naisen, jonka valloittava hymy paljastaa kiiltelevät hammasraudat. Hän on yksi favelan oman nyrkkeilykoulun opettajista.
Uudet tuttavat poikivat uusia vierailuja. Veera aloittaa nyrkkeilytunnit yhdessä favelan tyttöjen ja poikien kanssa. Lihaskunto-treenit ovat tiukkoja: sata vatsaa ja perään sata punnerrusta, lyöntisarjoja ilmaan kahden kilon painojen kanssa. Hyvät harrastukset ja itsekuri estävät nuoria ajautumasta mukaan huumejengeihin. Monella muulla olosuhteet muodostuvat voittamattomiksi: äärimmäisessä köyhyydessä elävä nuori mies saa huumekaupan avulla rahaa, naisia ja kunnioitusta.
Haastattelemani dj nimeltä ”17” lupaa viedä meidät vierailulle radioon. Tapaamme pienellä keskusaukiolla. Hän johdattaa meidät kapeaa kujaa pitkin syvälle favelan sokkeloihin. Kuja on sateen jäljiltä hieman mutainen ja uudet polut ja portaikot risteilevät tavalla, joka vaikuttaa täysin sattumanvaraiselta. Yksin olisin auttamattomasti eksyksissä. Tunnetta eivät helpota kapeimmassa ja hämärimmässä kohdassa ohittamamme päivystävät diilerit, jotka ak-47:t olallaan hoitavat iltapäivän myyntivuoroaan.
Radio toimii yksityiskodin takahuoneessa, tiilihökkelissä, jollaisia nämä rinteet ovat täynnä. Talon emäntä silittää olohuoneessa.
Lähes jokaisessa favelassa toimii laiton yhteisöradio. Se on tärkeä paikallismedia, sillä muissa medioissa faveloista uutisoidaan lähinnä väkivallan ja huumekaupan värittämissä jutuissa. Vieraat otetaan tietysti heti mukaan suoraan lähetykseen: ”Mitä pidät Cantagalosta?” radiojuontaja João kysyy. Vastaan, että on hienoa, miten avoimesti ihmiset ovat ottaneet meidät vastaan.
Radion ikkunasta näkyy laskevan auringon kajo. Katoilla pojat lennättävät leijojaan samaan aikaan, kun heidän vanhempansa palailevat töistä kotiin kauppakassit käsissään.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2008