Levyarvostelut

 

The Rough Guide to North African Café Rough Guides/World Music Network

Pohjoisafrikkalaista kahvilamusiikkia? Tämän kokoelman kokoava teema voi tuntua hiukan haetulta, mutta verukkeenomaisen lähtökohdan antaa hyvin anteeksi.

Kokonaisuus ja sen osat kun ovat mainioita. Nimen café-sana ei viittaa niinkään marokkolaisiin teehuoneisiin kuin pariisilaisiin ja marseillelaisiin kahviloihin, joissa kenties hyvinkin saattaa kuulla tällaista, enimmäkseen arabien esittämää musiikkia.

Yhdistävänä tekijänä on myös kohtalainen rauhallisuus, joka ei houkuttele klubityyliseen hytkyttelyyn.

Kahvilakulttuurin ohella kokoelman rakentamisen toinen lähtökohta lienee Välimeren alueen eri kulttuurien vuosituhantinen vuorovaikutus. Siksi mukana voivat olla esimerkiksi Algerian juutalaisen pianistin Maurice El Médionin kaltaisten pakollisten tapausten ohella myös turkkilainen Sahabat Akkiraz & Orient Expressions sekä barcelonalainen Cheb Balowski.

Se, että Maurice El Médioni on pakollinen tapaus, ei muuten tarkoita pakkopullamaisuutta: hänen Rai Rock Rumba -esityksensä liitää komeasti algerialais-kuubalaisessa rytmissä.

Algeriasta maan itsenäistymisen jälkeen Ranskaan muuttaneen ja nykyään Marseillessa asuvan El Médionin lisäksi kokoelman laajemminkin nimekkäitä esiintyjiä ovat muiden muassa sudanilainen ud-luutun soittaja ja laulaja Abdel Gadir Salim, ranskalais-tunisialainen ud-mestari Jean-Pierre Smadja ja niin ikään ranskalais-tunisialainen Les Boukakes -yhtye.

Jos nimet ja musiikit niiden takana tuntee, antaa jo tämä suppea luettelo aavistuksen albumin vivahteikkuudesta, joskin Les Boukakes on mukana itselleen epätyypillisen perinteisellä, akustisvoittoisella kappaleella.

Kaikki esitykset on julkaistu aiemmin, joten kokoelma toimii myös mainoksena toisille levyille.

The Rough Guide to the music of Vietnam
Rough Guides/World Music Network

Vietnamilaiset joutuvat varmaan vieläkin muistuttamaan, että Vietnam on maan nimi, ei sodan. Tämä erinomainen kokoelma vietnamilaista populaarimusiikkia puolestaan muistuttaa, että Vietnamissa kukoistaa omaleimainen musiikkikulttuuri.

Omaleimaisuus ei tässä tarkoita itseriittoista, päinvastoin. Vietnam on kautta historiansa ollut kosketuksissa niin intialaisten, kiinalaisten ja khmerien kuin eurooppalaistenkin kanssa, mutta mikään kansakunta ei ole pystynyt pysyvästi alistamaan vietnamilaisia; ja tuntuu kuin sama voima kuuluisi musiikissakin.

Melkein joka esityksessä, oli tyylilaji mikä tahansa, soi perinteinen, tunnusomaisesti liu’utteleva kielisoitin dan bao. Jopa täydellisen ällistyttävä turistiversio Aaveratsastajista toimii aivan omilla ehdoillaan.

Oi Va Voi
V2

Lähinnä kai brittiläiseksi paikallistettava seitsenhenkinen Oi Va Voi tarjoaa aikamoisen hämmentävän, mutta myös maukkaan keitoksen: vähän klezmeriä, pikkuisen skata, balkanilaisia sävyjä ja klubihenkisesti muhkeaksi tuotettua poppia vaihtelevissa suhteissa. Ja vahvalla ironialla maustettuna.

Aloituskappale Yuri tipauttaa heti viistossa neuvostonostalgiassaan, jo siksi, että on suomalaiselle hupaisaa havaita Juri Gagarinin olleen lapsuuden sankari muuallakin maailmassa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 08/2007

Tansanian parlamenttiin puolet naisia

Vuoteen 2010 mennessä puolet Tansanian parlamenttiedustajista tulisi olla naisia. Tavoitetta ajavat monet kansalaisjärjestöt yhdessä ministeriöiden ja parlamentin naisverkoston kanssa.

Tansaniassa valtaa on pitänyt koko maan itsenäisyyden ajan yksi puolue, Chama Cha Mapinduz. Sen päättävissä elimissä naisia ei juuri ole. Pienet oppositiopuolueet taas ovat hajanaisia, eikä niillä ole parlamentissa vaikutusvaltaa.

Naisten osallistumismahdollisuuksia politiikkaan rajoittavat köyhyyden ja perhevelvollisuuksien lisäksi muun muassa pitkät matkat. Kulttuuri ei salli naisen yöpymistä vieraalla paikkakunnalla ilman miespuolista perheenjäsentä.

Kolme kertaa Suomen kokoisessa maassa, jossa tiet ovat huonot, kampanjoiminen ilman yöpymisiä on vaikeaa.

Tällä hetkellä Tansanian parlamentissa kolme kymmenestä edustajasta on naisia. Naisedustajien määrän kasvu on ollut nopeaa. Osa naisista on päässyt parlamenttiin kuitenkin puolueiden kiintiöpaikoilta.

”On valtava haaste löytää osaavat naiset parlamenttiin, mutta se ei ole ylivoimainen tehtävä”, sanoi Tansanian oikeusministeri, tohtori Mary M. Nagu, toukokuussa Dar es Salaamissa naisten poliittista osallistumista käsittelevässä seminaarissa.

”Suomalaiset naiset tekevät yhteistyötä yli puoluerajojen. Se vahvistaa käsitystäni, että muodostamalla vahvan ja yhtenäisen rintaman mekin voimme onnistua.”

Seminaarin järjesti suomalaisten eduskuntapuolueiden yhteistyöjärjestö Demo yhdessä Tansanian Centre for Democracy -yhdistyksen kanssa.

Demo on viime vuonna perustettu yhdistys, joka toimii demokratian edistämiseksi tukemalla suomalaisten puolueiden ja kehitysmaiden poliittisten liikkeiden välisiä yhteistyöhankkeita.

Tansaniassa yhteistyötä tehdään naisten poliittisen osallistumisen vahvistamiseksi. Seminaariin osallistui toistasataa tansanialaista naispoliitikkoa.

”Globaalissa maailmassa aika on nyt otollinen kehitysyhteistyön syventämiselle. Puolueet ovat demokratian keskiössä ja Demosta ne ovat saaneet toimivan paikan käydä vuoropuhelua ja lisätä osaamistaan näissä kysymyksissä myös täällä Suomessa”, Demon puheenjohtaja, ex-kansanedustaja Mirja Ryynänen kertoo.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 08/2007

Pyhä maataloustuki

Olen tänä kesänä katsellut paljon kotiseutuni Pohjois-Satakunnan peltomaisemia. Suvussani saa mennä kolme sukupolvea taaksepäin ennen kuin löytää maanviljelijän, joten peltokasveja en tunnista.

Oikeastaan kesannolla olevat pellot ovat mielestäni komeimpia. Mutta pellot ja niityt kuuluvat joka tapauksessa lapsuuteni maisemaan.

Tilastojen mukaan olen tässä suhteessa hyvinkin tavallinen. Meidän kolmekymppisten syntyessä puolet suomalaisista asui maalla. Mutta nykyisin maa-, riista- ja kalatalous työllistää vain neljä prosenttia suomalaisista. Pellot ovat harvalle työpaikka, mutta monelle osa lapsuutta.

Katseluani on värittänyt muisto toukokuisesta keskustelusta Sambiassa.

”Euroopan maataloustuet on poistettava. Ne pönkittävät kallista maataloustuotantoanne ja syövät afrikkalaisilta tuottajilta markkinat”, muotoili Dominique Chanda sambialaisten kumppanijärjestöjemme yhteisen huolen.

”Tuet on poistettava, jotta Afrikankin maatalouteen kannattaa investoida, meilläkin on jotain myymistä ja voimme auttaa itsemme ylös köyhyydestä.”

Haukoin silloin henkeäni. Eihän maataloustukien lopettamisesta sovi puhua. Pelkkä tukien uudistus on Suomessa lähes tabu, olkoonkin että uudistaminen on Maailman kauppajärjestö WTO:n sääntöjen ja Euroopan unionin budjetin vuoksi välttämätöntä. Suomi ja pari muuta EU-maata jarruttavat tukimuutoksia hampaat irvessä.

Tosin irvistys tuottaa varsin keskinkertaisia tuloksia. Suomalaisten maatilojen määrä on 15 vuodessa puolittunut. Sen odotetaan puolittuvan jälleen vuosikymmenen sisällä.

Maatalous on maamme merkittävin Itämeren kuormittaja. Euroopan tilat tuottavat ruokavuoria ja -järviä, jotka vievät kehitysmaiden tuottajilta markkinoita kehitysmaissa sekä Euroopassa ja lisäävät köyhyyttä.

Lyhyesti sanottuna: maataloustukijärjestelmämme ei täytä sille asetettuja tavoitteita. Tulokset ovat kaukana hallitusohjelmiin kirjatusta tavoitteesta tukea perheviljelmiä ja ekologista lähiruuantuotantoa.

Sambialaisten kumppaneidemme tavoitteissa ei lähiruokaa edes mainittu. He puhuivat maataloudesta köyhyyttä vähentävän talouskasvun moottorina ja puolsivat vapaampaa maatalouskauppaa.

”Ei meillä ole varaa jättää maataloutta omavaraistalouden piiriin, kun teollisuus- ja palvelukauppaa vapautetaan. Mitä me myymme kansainvälisillä markkinoilla, jos maataloustuotteillemme ei ole markkinoita eikä maatalouteemme kannata investoida?”

Voisiko maataloustuet kohdistaa siten, ettei yhdelle annetusta tuesta koidu toiselle ongelmia? Euroopan unioni on irrottanut tuet tuotannosta, joten ne eivät enää kasva tuotannon määrän kasvaessa.

Tavoitteena on ylituotannon vähentäminen ja ympäristön tilan parantaminen. Voisimmeko Suomenkin maataloustuissa siirtyä tukemaan kauniin maaseutumaiseman säilyttämistä?

Kirjoittaja on Kepan kehityspoliittinen sihteeri

Julkaistu Kumppani-lehdessä 08/2007

Tädin käsilaukku

Koko maan on vallannut digihössötys – ja se siitä. Surkuhupaisassa sotkussa on jotain hyvääkin: pitkään digimaailman uumenissa piilossa ollut Yle Teema -kanava näkyy pian kaikkien vastaanottimissa.

Yle Teema on pieni helmi, johon jää helposti koukkuun. Vain harva suomalainen on kuitenkaan kanavaa löytänyt. Television katselua mittaavan Finnpanelin mukaan viime vuonna kanavan osuus kokonaiskatselusta oli vain 0,6 prosenttia.

Parasta kanavassa on se, ettei koskaan voi olla varma, mitä sieltä tulee. Teeman katsominen on kuin pääsisi penkomaan kummalliseksi tunnetun maailmanmatkaajatädin käsilaukkua. Käteen voi sattua yhtä lailla eksoottinen jalokivi kuin liiskaantunut purkka.

Suuria yleisöjä – ja mainosrahoja – kosiskelevien kanavien ohjelmat ovat usein ennalta-arvattavia, mutta pienellä on varaa yllättää. Tuskin ketään voi kiinnostaa kaikki kanavalta tuleva, mutta kirjavuus ja valinnanvara takaavat jokaiselle jotakin.

Varsinkin kaukaisista maista ja kulttuureista kiinnostuneelle kanava on varsinainen herkku. Eri puolilta maailmaa hankitut dokumentit kertovat asioista, joita ei olisi arvannut olevan olemassakaan.

Television katsominen on kuin varkain muuttunut ajan tuhlauksesta joksikin aivan muuksi, jos kotisohvalla istuen oppii maailmasta aina uutta.

Kanava pelastaa myös Hollywoodiin kyllästyneen elokuvan ystävän. Nyt kun pienet elokuvateatterit ovat jäämässä historiaan, mielenkiintoisimmat elokuvat löytyvät yllättäen ilmaiseksi omasta televisiosta.

Klassikkojen ja nykyelokuvan lisäksi kanavalla pyörii Kino Kauko -sarja, joka vie katsojan milloin mihinkin maailman kolkkaan. Elokuussa voi omalta sohvalta matkata Intiaan.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 08/2007

Leonor Zalabata Torres

sankari.jpgLeonor Zalabata Torres ja hänen miehensä Nehemias Torres Arroyo ovat tehneet työtä arhuaco-intiaanien puolesta vuosikymmeniä. (Kuvaaja: Maria-Kaisa Jurva)

Sierra Nevada de Santa Martan vuoristoalueilla Pohjois-Kolumbiassa asustelevan arhuaco-intiaanikansan johtaja Leonor Zalabata Torres, 53, tuskin tiesi kuka vuonna 2003 murhattu Ruotsin ulkoministeri Anna Lindh oli, kunnes hän kesäkuussa matkasi kaukaisen maan pääkaupunkiin vastaanottamaan Anna Lindh -stipendiä.

Zalabata Torres on omistanut elämänsä oman kansansa, arhuacojen ihmisoikeuksien puolustamiselle ja rauhanomaisten ratkaisujen löytämiselle Kolumbiaa vuosikymmeniä koetelleisiin sisäisiin konflikteihin.

Eniten niistä ovat kärsineet maan lähes 90 etnistä vähemmistöä, joista arhuaco-intiaanit ovat yksi suurimmista. Alkuperäiskansat asuvat strategisesti tärkeillä alueilla.

”Maa-alueitamme on miehitetty ja niistä on muodostunut konfliktin osapuolten sotatantereita. Meillä intiaanikansoilla on periaate olla tarttumatta aseisiin, emmekä koe olevamme osa tätä aseellista konfliktia”, pienikokoinen intiaaninainen aloittaa jämäkästi.

Hän muistuttaa, että koko sisällissodan ajan alkuperäiskansat ovat eläneet rauhanomaisesti. Se ei ole kuitenkaan suojannut heitä väkivaltaisuuksilta.

”Intiaanikansat ovat portti ihmisyyteen. Heidän keskuudessaan on paljon iloa ja kosmisia visioita, jotka olisivat maailmalle hyväksi. On suuri virhe Kolumbian valtiolta, ettei se ole huomioinut intiaanikansojen viisautta, vaan jatkaa heidän ihmisoikeuksiensa loukkaamista”, viiden lapsen äiti huokaa ja heittää lempeän katseen vieressä istuvaan aviomieheensä Nehemias Torres Arroyoon.

Heidän hartain toiveensa on, että jälkikasvussa olisi ainesta työn jatkajaksi.

Kolumbian vähemmistöryhmät ja ihmisoikeuksien puolesta työskentelevät elävät jatkuvan uhan alla: erilaiset arkisen elämän rajoitukset, uhkailut, kidnappaukset ja tapot ovat tavallisia.

Puhumme raskaista asioista, mutta Zalabata Torresin mieli kirkastuu, kun puheemme kääntyy arhuaco-intiaaninaisiin.

”Arhuaco-naiset ovat hyvin aktiivisia. Olemme pelastaneet monta nuorta arhuaco-poikaa joutumasta värvätyksi sotaan.”

Zalabata Torresin mielestä rauhan saavuttamiseksi on välttämätöntä, että kansainväliset tahot tukevat tehokkaammin intiaanikansoja. Maakysymys ja vähemmistöryhmien sosiaaliseen epätasa-arvoon liittyvät ongelmat on ratkaistava.

Anna Lindh -stipendin turvin hän jatkaa työtään kohti uusia projekteja.

”Minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa muille asioille. Työni on elämäni!” nainen virnistää, mutta vakavoituu sitten: ”Se on polku, jossa on monta askelmaa, jotka johtavat vapauteen ja itsearvostukseen.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 08/2007

Väkivaltaa usvassa

teemathaimaa1.jpg

Gallupien mukaan enemmistö Etelä-Thaimaan muslimiasukkaista ei tue militantteja. Kostoiskujen pelossa heitä vastaan ei nousta. (Kuvaaja: Timo Kuronen)

”Elämme pelossa. Yksi ystävistäni sai tappouhkauksen. Hänen talonsa ovelle oli sen merkiksi jätetty valkoinen vaatekappale ja pieni riisipussi”, kertoo Pattanin pienkalastajien yhdistyksen johtokunnan jäsen Muhama Sukree Masaning.

”Matkailijat ovat kaikonneet täältä kokonaan. Edes reppureissaajat eivät uskalla matkustaa Malesiaan Narathiwatin maakunnan kautta”, kertoo puolestaan matkailupalvelua ja vierashuonetta kotitalossaan pitävä Natini Wongpuvarak.

Etelä-Thaimaassa on ollut levotonta vuoden 2004 alusta. Alue eroaa muusta maasta niin etnisesti kuin uskonnollisestikin: valtaosa väestöstä on islaminuskoisia malaijeja. Thaimaan pääuskonto on buddhalaisuus.

Mustiin pukeutuneet mopomiehet ovat ampuneet lukuisia työmatkalla olleita raakakuminkerääjiä ja opettajia, ja tienvarsipommit ovat surmanneet sadoittain poliiseja ja sotilaita.

Uhreiksi on joutunut myös buddhalaismunkkeja ja muslimikyläläisiä. Hat Yain kaupunkia ravistelleissa pommi-iskuissa on kuollut myös pari ulkomaalaista turistia.

Valtion turvallisuusjoukot ovat puolestaan surmanneet satoja ja pidättäneet tuhansia kapinallisia tai heidän tukijoikseen epäiltyjä.

Rajut otteet ovat ruokkineet väkivallan kierrettä. Sadat tuhannet elävät jatkuvassa pelossa – viranomaisten ja muslimimilitanttien ristitulessa.

Nykyisen väkivalta-aallon aikana Pattanin, Yalan ja Narathiwatin maakuntien alueella on kuollut lähes 2  500 ihmistä, suurin osa yön tai varhaisen aamun hyökkäyksissä. Öinen usva on alueella yleinen ilmiö.

Arvostetun thaimaalaisen yliopistomiehen, rauhanaktivistin ja muslimiajattelijan Chaiwat Sathaanandin mukaan Etelä-Thaimaan väkivaltaa peittoaa usva.

”Kaunis mutta mystinen usva estää näkemästä, mitä todellisuudessa tapahtuu. Koraanin ja profeettojen mukaan usva voi tarkoittaa joko onnettomuutta tai rauhaa.”

Opettajat tulilinjalla

Narathiwatin keskustassa asuva ja mopolla töihin kyläkouluun matkaava Weerapong Sirigulwatanakit ihmettelee, mitä viime vuosina on tapahtunut.

”Minulla oli aiemmin muslimiystäviä, mutta ilmapiiri on muuttunut. En voi enää viipyä koululla tai kylässä iltaan asti, vaan turvallisuusjoukot vaativat minua palaamaan kaupunkiin valoisan aikana.”

”En kuitenkaan aio muuttaa muualle, sillä olen asunut täällä jo kymmeniä vuosia”, 57-vuotias opettaja kertoo.

Moni muu ajettelee toisin. Narathiwatin opettajayhdistyksen mukaan jopa tuhat valtion palkkalistoilla olevaa opettajaa on hakenut siirtoa pois levottomista maakunnista. He eivät halua olla seuraavia uhreja: kapinalliset ovat surmanneet kolmessa vuodessa 75 opettajaa ja polttaneet 210 koulua.

Punaisella eli vaarallisimmaksi luokitellulla vyöhykkeellä opettajat matkaavat töihin sotilasajoneuvojen saattueissa ja asemiehet vartioivat kouluja oppituntien ajan.

Oppilaita on entistä vähemmän, sillä monet vanhemmat eivät halua lähettää lapsiaan armeijan valvomiin kouluihin. Myös sotilaat palaavat hyökkäysten pelossa yöksi kaupunkikasarmeihinsa.

Islamilaiset pondok-koulut ovat puolestaan viranomaisten ratsioiden kohteena. Joidenkin niistä epäillään tukevan militantteja ja välittävän thai-instituutioiden vastaista propagandaa yawiksi eli paikallisella malaiji-kielellä.

Yhteistyö on vaarallista

Naamioituneet miehet kaappasivat huhtikuussa seitsemän kalastajaa ja polttivat Pattanin pienkalastajien yhdistyksen toimistorakennuksen ja kaksi partiovenettä.

Hyökkääjät uhkasivat kuolemalla niitä muslimikalastajia, jotka ovat tekemisissä viranomaisten kanssa. Väkivallan aalto oli laajennut sisämaasta meren rannalle.

”He syyttivät meitä yhteistyön tekemisestä valtion kanssa. He eivät kuitenkaan tiedä, mitä todellisuudessa teemme ja mitä olemme kokeneet”, Muhama Sukree Masaning kertoo.

”Partioveneet ovat ylpeytemme, sydämemme ja sielumme.”

Pienkalastajat ovat auttaneet kalastusviranomaisia partioimaan rannikkoa, jotteivät isot troolarit pääse kalastamaan laittomasti kolmen kilometrin suojavyöhykkeellä.

Muutama vuosi sitten – vuosien kädenväännön jälkeen – valtio myönsi yhdistyksen roolin luonnonvarojen suojelussa ja antoi sen käyttöön kaksi partiovenettä.

Veneitä on käytetty myös koulujen ympäristöopetuksessa ja monet uskonnolliset opettajat ovat käyneet tutustumassa yhdistykseen ja sovussa elämisen filosofiaan. Sukreen mukaan yhdistys ei aio luovuttaa nytkään.

”Vaikka meillä ei ole varaa uusiin veneisiin, aiomme näyttää, että olemme hyviä muslimeja ja pysymme lain piirissä.”

Vaikka pääministeri Surayud Chulanont on lupaillut pimeyden varjoissa pysytteleville militanteille armahdusta ja väestölle parempia elinoloja, rauhan sanomaa usva ei ole tuonut.

Usva on hukuttanut myös väkivallan sanoman – kapinalliset eivät ole esittäneet hallitukselle mitään vaatimuksia.

 

Sulauttamista ja vastarintaa

teemathaimaa2.jpg

Paikallisen Punaisen Ristin järjestämässä bingossa Narathiwatissa teemana oli väkivallattomuus. (Kuvaaja: Timo Kuronen)

Nyky-Thaimaan ja Malesian raja-alueilla sijainnut Pattanin sulttaanikunta oli 1800-luvulle asti Kaakkois-Aasian tärkeimpiä islaminuskon opetuksen keskuksia.

Alueen valloitti parisataa vuotta sitten nyky-Thaimaan edeltäjä, buddhalainen Siamin kuningaskunta. 1900-luvun alussa alue jaettiin kahtia Siamin ja Malakan niemimaata hallinneen Britannian välisissä rajanvedoissa.

Bangkokin aloittama verotus ja islamilaisen oikeuslaitoksen lakkauttaminen järkyttivät paikallista muslimiaatelistoa. Vastarinta sai enemmän kannatusta, kun etnisiä malaijeja yritettiin thaimaalaistaa kovin ottein toisen maailmansodan aikoihin. Koraanin opiskelu ja perinteinen vaatetus kiellettiin ja loputkin islamin sharia-lait kumottiin.

Ensimmäiset Pattanin alueen itsenäisyyttä ajavat järjestöt perustettiin 1940-luvulla. Thai-isännät vastasivat lähettämällä eteläisiin maakuntiin entistä enemmän sotilaita.

Separatistit, kommunistikapinalliset ja turvallisuusjoukot ottivat yhteen etenkin 1970-luvulla. Nykyväkivallalla ei ole itsenäisyysliikkeen vanhojen johtajien tukea. Selkeä enemmistö alueen asukkaista vastustaa sitä.

Sulauttamisen keinona käytettiin myös koulutusta: islamilaisten pondok-koulujen piti seurata thai-opetussuunnitelmaa ja opettaa vain thain kielellä. Samalla väestöjakaumaa pyrittiin tasoittamaan – muslimimaakuntiin houkuteltiin 15  000 buddhalaista perhettä halpojen maapalstojen avulla.

Viime vuonna kansallinen sovintokomissio vaati thaimaalaisia katsomaan peiliin ja miettimään, miten maan valtaväestö on kohdellut Etelä-Thaimaan muslimeja.

Sovintokomission mukaan uudelleen lisääntynyt väkivalta on ollut reaktio valtion epäonnistunutta aluepolitiikkaa kohtaan. Vaikka muslimiperinteet on nykyään sallittu ja pondokit saavat opettaa islamin oppiaineita arabiaksi ja yawiksi, vähemmistön kulttuuriperintö on rapautunut keskitetyn hallinto- ja koulujärjestelmän vuoksi.

Muualta maasta tulleita virkamiehiä, sotilaita ja poliiseja syytetään ylimielisyydestä. Alueen asukkailla on ollut vain vähän mahdollisuuksia osallistua heitä koskevien päätösten tekoon.

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 08/2007

Muut Kumppani-lehden linkit

 

Joutomaiden selviytyjät

Kolumbia_Rosa-Camacho.jpgRosa Camacho, kainalossaan poikansa Brayan. Heistä vasemmalla on kaksi naapurin poikaa. Rosan Valeria-tytär on koulussa. (Kuvaaja: Stine Jakobsen)

Villa Valentinan kaupunginosa sijaitsee Cartagenan kaupungin lounaispuolella. Historiaa uhkuva Cartagena on Kolumbian turismin keskus.

Siirtomaa-ajan arkkitehtuuristaan tunnetun kaupungin laitamat ovat viime vuosikymmeninä täyttyneet tuhansien asuinpaikkaa etsivien perheiden pikaisesti kyhätyistä asumuksista.

Rosa Camacho ja Consuelo Hernández asuvat lähekkäin, mutteivät tunne toisiaan. Naiset ovat monessa mielessä kohtalotovereita: kummankin elämää on muokannut Kolumbiaa ravisteleva aseellinen konflikti.

”Tervetuloa, käyhän peremmälle!” Rosa Camacho johdattaa taloonsa.

”Olen niin tyytyväinen, että vihdoin sain lapsilleni oman kodin.”

Camacho, 28, on asunut uudessa kodissaan vasta muutamia päiviä. Hoikka, enkelinnäköinen nainen vaikuttaa ikäistään nuoremmalta. Camacho on leski: hän asuu yksin kahden lapsensa, Brayanin, 8, ja Valerian, 6, kanssa.

Villa Valentinaan Camacho päätyi kuultuaan huhuja mahdollisuudesta ottaa haltuunsa alueen joutomaita. Nyt joitakin viikkoja myöhemmin talo on pystyssä: maalattian yllä kohoavat jätelaudasta rakennetut seinät ja pellinpalasista koottu katto.

”Sain kattopellit lahjaksi kärryjä työntävältä mieheltä”, Camacho kertoo tyytyväisenä. Maanomistajaa ei ole näkynyt, ja vaikuttaa siis siltä, että maapalsta on hänen omansa.

Kodeistaan häädetyt

Camacho on ”tunkeutuja”, invasora. Tätä nimitystä käytetään Kolumbiassa laittomasti alueita valtaavista ihmisistä. Vielä täsmällisemmin Camacho on ”uustunkeilija”, re-invasora, koska hän on vallannut itselleen palstan jo laittomasti vallatulta alueelta.

Villa Valentina sai alkunsa kesäkuussa 2000, kun tieto uusien joutomaiden valtaamisesta kiiri kaupungin laitamille. Sadat ihmiset saapuivat oman maapalstan toivossa.

Kaupunginosa on kasvanut vauhdilla: alueella asuu noin 2 200 perhettä. Villa Valentinassa on sähköt, kauppoja, kouluja ja kirkkoja, mutta se on yhä hallinnollisesti laitonta aluetta, jolta puuttuu vesi, viemäröinti ja jätehuolto.

Moni täällä asuva on Kolumbian aseellisen konfliktin uhri. Suurin osa on paennut kotiseudultaan uhkauksien tai armeijan ja aseellisten joukkojen iskujen vuoksi. Ihmisten häätäminen on sotastrategia, joka kytkeytyy maanomistukseen.

Useimmiten taustalla on strategisten raja-alueiden, kulta- ja smaragdiesiintymien tai kokaviljelmille suotuisten maa-alueiden valvonta.

Ei paikkaa minne mennä

teemakolumbia2.jpgConsuelo Hernandez sylissään kuopusvauva. (Kuvaaja: Stine Jakobsen)

Camachon kodin vieressä vihreäksi maalatussa talossa asuu Consuelo Hernández, 27, miehensä Juan Pablon ja neljän lapsensa kanssa.

”Kaikki alkoi siitä, kun puolisotilaalliset joukot saapuivat kyläämme”, hermostuneesti hymyilevä nainen sanoo.

”He tappoivat raa’asti vuokraemäntämme pojan. Hänet raahattiin ulos alusvaatteisillaan, heitettiin talon takana olevaan karja-aitaukseen ja tapettiin sinne.”

Myös Hernándezin perhettä uhkailtiin.

”Ovemme alta työnnettiin paperilappusia, joissa sanottiin, että ellemme lähtisi, meidät tapettaisiin. Eräänä yönä sähköt katkaistiin ja näimme viiden ihmisen varjot talon ympärillä. Pääsimme pakenemaan takaoven kautta kolme lasta kainalossamme.”

Hernández oli raskaana. Järkyttynyt perhe pakeni kohti Cartagenaa, jossa he törmäsivät onnekseen naiseen, joka lupasi majoituksen Villa Valentinassa.

Mistä koti, työ, ruokaa?

Ihmisiä, jotka joutuvat lähtemään pakon edessä kodistaan, kutsutaan maan sisäisiksi pakolaisiksi. Kolumbiassa heitä on viimeisten 20 vuoden aikana ollut 3,5 miljoonaa.

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan pakolaisten määrä Kolumbiassa on maailman toiseksi suurin.

Valtavista pakolaismääristä huolimatta Kolumbiassa ei ole pakolaisleirejä. Ihmiset joutuvat etsimään suojaa kaupungeista omin voimin. Kaupunki merkitsee turvaa välittömästä vaarasta, mutta synnyttää uusia haasteita: mistä löytää koti, töitä ja koulu lapsille?

Apua on tarjolla niukasti. Kolumbialaisen kansalaisjärjestö CODHES:in arvion mukaan vain 16 prosenttia maan sisäisistä pakolaisista on saanut jotain tukea.

Perheen elättäminen kaupungissa on vaikeaa. Juan Pablo Hernández työskenteli kauppa-apulaisena, 1,5 euron päivätienestillä. Nyt perheenisällä ei ole töitä, mutta hän valmistaa kotonaan bambukäsitöitä.

Joukkoon liittyy esikoispoika, 7-vuotias Andrés.

”Andrés ei ole enää koulussa. Hänet pistettiin pihalle, koska hänellä ei ole syntymätodistusta”, Consuelo Hernández sanoo.

Kun perhe pakeni, kaikki viralliset paperit jäivät kotikylään. Koulu taas ei voi ottaa vastaan koulumaksua oppilaalta, jolla ei ole henkilöpapereita.

”Minun pitäisi matkustaa kotikylään ja etsiä paperit käsiini. Kaveri tarjoutui viemään moottoripyörällään 20 000 peson (7,70 euroa) bensamaksua vastaan. Mutta ei meillä ole sellaisia rahoja.”

Nuorisotyöntekijästä sodan rahoittaja

Kun Rosa Camacho tutustui lastensa isään Mauricioon, tämä työskenteli kansalaisjärjestössä. Puolisotilaalliset ryhmät uhkailivat järjestöä, ja työ piti keskeyttää. Työttömäksi jäänyt mies liittyi lopulta itse urbaaneihin puolisotilaallisiin joukkoihin.

”Mauricio kiristi suojelurahoja eri kaupunginosissa. Ensin hänelle maksettiin huonosti, mutta tulot kasvoivat. Hän teki hommaa neljä vuotta”, Camacho kertoo.

Vuosi 2005 koitui Mauricion kohtaloksi.

”Häntä oli jo etsitty kotoa. Onnettomuudeksemme hän tuli takaisin. Neljän päivän kuluttua hänet tapettiin. Lähdin lasteni kanssa Villa Valentinaan anoppini luokse.”

Vaikka Camacholla on nyt oma talo, hän on työtön ja taloudellisesti riippuvainen ex-miehensä sukulaisista.

”Tahtoisin olla töissä ravintolassa. Tekisin mitä vain, mutta mieluiten en enää toisen perheen nurkissa”, kotiapulaisen töitä 8-vuotiaasta 16-vuotiaaksi tehnyt Camacho sanoo.

Villa Valentina kaltaiset lähiöt tarjoavat ihmisille suojapaikan, vaikkei yhteiselo olekaan kitkatonta. Lähiössä ihmiset jatkavat elämää ja taistelevat löytääkseen ruuan perheelleen.

Consuelo Hernándezin vuokraemäntä on sittemmin joutunut jättämään Villa Valentinan ja pakenemaan toiseen lähiöön.

”Talomme edessä asuva naapuri oli uhannut naista. Naapurin lapset kuuluivat urbaaneihin puolisotilaallisiin joukkoihin”, Hernández kertoo.

Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa Kolumbian konfliktista. Haastateltavien nimet on muutettu heidän suojaamisekseen.

 

Vuosikymmenten konflikti

Kolumbiassa sissiryhmät, armeija sekä maanomistajien yksityisarmeijat syyllistyvät sieppauksiin, ihmisten katoamisiin, murhiin ja kidutuksiin. Maassa on ollut käytännössä sisällissota neljä vuosikymmentä. Rauhanneuvotteluista huolimatta ratkaisua ei ole näköpiirissä.

Vuosittain kolmesta neljään tuhanteen ihmistä kuolee oikeusjärjestelmän ulkopuolisissa poliittisissa murhissa, joihin syyllistyvät konfliktin kaikki osapuolet.

Lähde: UNHCR

Julkaistu Kumppani-lehdessä 08/2007

Intiassa syödään sormin

lounas.jpgRenish (vas.), Sabi ja Arun nauttimassa äitiensä valmistamaa kasvislounasta. (Kuvaaja: Päivi Arvonen)

Intialaisen autokorjaamon työntekijät aloittavat työpäivänsä aamukahdeksalta. Ennen töitä aamu on käynnistynyt pikaisella ja niukalla aamiaisella, ja osa miehistä on herännyt jo kuudelta voimistelemaan. Mutta miesten äidit ja vaimot ovat nousseet vielä aikaisemmin, jotta ehtivät valmistaa miehille eväät töihin.

Lounasta syödään yhdeltä iltapäivällä. Lähes puolet tunnin lounastauosta kuluu käsien puhdistamiseen: rasvaa ja likaa hinkataan harjalla huolella ja hartaasti. Ruoka syödään sormin, kunnianosoituksena äiti maan antimia kohtaan.

”Riisiä ja kasviksia. Joskus harvoin lihaa”, selittää Biju lounaansa koostumusta.

Työkaverit nyökyttelevät, samaa ruokaa pakataan heidänkin lounaslaatikoihinsa. Lihaa, lähinnä kanaa, heillä on varaa syödä vain harvoin.

”Hindut eivät syö naudanlihaa ja muslimit eivät syö sianlihaa, muuten kaikki syövät kaikkea”, miehet selittävät.

Riisiä, riisiä ja riisiä

Miesten ”kaikkea” tarkoittaa etupäässä riisiä, jota ilman intialainen ei tulisi toimeen. Riisiä syödään kaikilla aterioilla aamiaisesta illalliseen joko keitettynä tai leipään leivottuna.

Riisin seurana on yleensä kasviksia tulisessa maustekastikkeessa. Voimakkaat pippurit, etenkin chili, kuuluvat eteläintialaisen keittiön perusmausteisiin. Myös currya on käytetään paljon. Makua pehmennetään kookoksella. Maitotuotteita käytetään lähinnä vain makeisiin jälkiruokiin.

Myös kalaa syödään Intiassa usein, etenkin rannikolla. Riisin ja kasvisten seuraksi kala pilkotaan pieniksi paloiksi ja maustetaan currylla. Kalafilee, kuten myös muut merenantimet, ovat herrojen ja juhlapäivien kalliita herkkuja.

Autokorjaamon miesten lounas on vaatimaton. Likaiselle lattialle levitetty sanomalehti toimii pöytänä ja pöytäliinana.

Arunin lounas on pakattu voipaperikääreeseen, Sabi ja Renish nauttivat ateriansa metalliastioista. Riisi ja vahvassa maustekastikkeessa muhivat kasvikset sekoitetaan suupala kerrallaan sormin. Ruokien säilyttäminen useita tunteja lähes neljänkymmenen asteen kosteudessa ei miehiä huoleta.

Täällä työpaikalla ei lounaan kanssa juoda ruokajuomia, mutta ravintolassa tai kotona palan painikkeeksi nautitaan lämmintä ruusuvettä ja lounaan päätteeksi teetä.

Töissä Arun, Biju, Sabi ja Renish juovat teensä vasta iltapäivällä kymmenen minuutin mittaisen taukonsa aikana. Työpäivä päättyy puoli kuudelta.

Ahkerasti pienellä palkalla

Keralan osavaltiossa Kochinin kaupungin Ernakulamissa asuvat ja työskentelevät miehet vakuuttavat olevansa työhönsä tyytyväisiä. Työviikko on kuusipäiväinen, lomajaksot ajoittuvat uskonnollisiin juhliin.

”Autokorjaamon omistaja on hindu. Hän on tiukka, mutta hyvä ja oikeudenmukainen mies. Hindut saavat vapaata omien juhliensa aikana ja kristityt voivat pitää lomansa jouluna ja pääsiäisenä”, selittää autokorjaamossa neljä vuotta työskennellyt Biju.

Miesten päiväpalkka on 250 rupiaa eli noin viisi euroa.

”Palkka ei ole suuri, mutta kohtuullinen. Vanhempiensa kotona asuva poikamies elää sillä hyvin ja pystyy jopa säästämään hiukan. Kaksilapsista perhettä tällä palkalla ei yksin elätetä”, Biju kertoo.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 08/2007

Jättien taisto

paakkarikuva.jpg (Kuva: Pekka Rahkonen)

Ihmiskunnan suurimmat viholliset ovat neroja, joille olemme hävinneet lukuisia taisteluja. Salaisten agenttien, terroristisolujen ja maahan hyökkäävien avaruusolioiden olisi syytä olla niille kateellisia. Ne pääsevät meitä lähemmäs kuin mikään muu elävä olento. Ne eivät ainoastaan tule ihollemme vaan sen alle

Bakteerit, virukset ja loiseläimet kamppailevat jatkuvasti ihmisen kanssa luomakunnan kruunusta. Osa niistä on meille hyödyksi, osa haitallisistakin helposti nujerrettavia: likaisessa vedessä elävät pieneliöt aiheuttavat muun muassa rikkaissa maissa helposti hoidettavaa pikkuvaivaa, ripulia. Kehitysmaissa ripuli tappaa miljoonia lapsia joka vuosi.

Muutamat superroistot uhmaavat rikkaitakin ihmisiä. Suurimmalle niistä kalpenee jopa HI-virus.

Jotkut tutkijat arvioivat, että malaria on tappanut joka toisen planeetallamme ikinä eläneen ihmisen, kertoo heinäkuun National Geographic -lehti. Vaikka arvio olisi ylimitoitettu, viime vuosina malaria on levinnyt niin, että se uhkaa puolta maailman väestöstä. Kehitykselle ei ole näköpiirissä parannusta.

Ilmastonmuutoksen myötä olosuhteet muuttuvat, ja malarialoista kantava hyttynen leviää yhä uusille alueille.

Malariaa on esiintynyt myös Suomessa. Lena ja Larry Huldénin sekä Kari Heliövaaran tutkimuksen mukaan 1800-luvun epidemioiden aikana tautiin kuoli vajaa 5  500 ihmistä.

Malariahyttyset viihtyivät lämpimissä hirsitaloissa ihmisten seurassa. Saaristossa, jossa asuttiin tiheästi, epidemiat olivat yleisiä. Tauti hävisi, kun asuminen väljeni. Nykyaikaisissa taloissa malariahyttynen ei selviä.

Malarialoinen on ikivanha. Se on elänyt elimistössämme jo ennen kuin olemme kehittyneet ihmisiksi. Se on oppinut tuntemaan kehomme ja sen heikkoudet pitkän yhteisen historiamme aikana.

Alati muuntuvana se on oppinut vastustamaan ihmisten kehittämiä vasta-aineita niin hyvin, että ihmiset alkavat olla varsin neuvottomia sen edessä.

Tällä hetkellä ihmiskunnan toivo näyttää olevan toinen vanhus. Kiinalainen lääketiede on käyttänyt kesämaruna-kasvia (Artemisia annua) kuumeen hoitoon jo tuhansia vuosia sitten.

Kesämarunasta saatavaa artemisiinia käytetään nykyisin yhdistelmälääkkeessä yleisintä ja vaarallisinta falciparum-malariaa vastaan. Myös rokotetta yritetään yhä kehittää monista epäonnistumisista huolimatta.

Kaikilla suurvihollisillamme on jotain yhteistä. Niiden vaarallisin ase taistelussa ihmiskuntaa vastaan on taipumuksemme kyllästyä. Jos on totta, että malariaan on historian aikana kuollut joka toinen ihminen, meillä Suomessa on melkoisen hyvä arpaonni.

Turrumme siihenkin, miten tapamme toisiamme asein. Miten näkymättömiä meille silloin ovatkaan mikroskooppiset eläimet maailman toisella puolella – hyttysen ininää tuolla puolen Saharaa.

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 08/2007

Yhteistyötä – mutta millaista?

alba.jpgKatujulisteessa presidentti Daniel Ortega kehottaa maailman köyhiä nousemaan. (Kuvaaja: Larissa Bruun)

”Alba on yhteistyösopimus, jossa kaupalla on keskeinen osa. Se ei kuitenkaan noudata kauppasääntöjä ja rikkoo perinteiset kaavat”, sanoo kauppasopimuksiin erikoistunut yliopisto-opettaja Francisco José Delgadillo.

”Alba toimii Maailman kauppajärjestö WTO:sta vähät välittäen ja myy öljyä öljynviejämaiden yhteistyöorganisaatio OPEC:in hintatasosta piittaamatta.”

Alba eli Amerikkojen bolivarilainen vaihtoehto syntyi Venezuelan aloitteesta Kuuban ja Venezuelan välisenä yhteistyösopimuksena vuonna 2004. Myöhemmin jäseniksi ovat liittyneet Bolivia ja viimeisimpänä tulokkaana Nicaragua. Albaa ajaa etenkin Venezuelan presidentti Hugo Chávez.

”Me emme parlamentissa ole nähneet tai hyväksyneet presidentti Ortegan allekirjoittamaa sopimusta. Olemme hyväksyneet yksittäisiä Nicaraguan ja Venezuelan väliseen Alba-yhteistyöhön liittyviä sopimuksia, niiden joukossa energia, maatalous ja terveydenhuolto”, kertoo oppositiokansanedustaja Jamileth Bonilla, parlamentin ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja.

Hänen mukaansa on huolestuttavaa, etteivät kansa tai parlamentti vieläkään ole nähneet Ortegan allekirjoittamaa sopimusta.

Yhteistyötä Yhdysvaltoja vastaan?

Vaikka Alba periaatteessa keskittyy taloudelliseen yhteistyöhön ja kehitykseen, sen yhteydessä on puhuttu myös integraatiosta.

”Mielestäni Alba on täydentävä kauppasopimus, jonka mukana tulee tukea ja yhteistyötä”, kauppa-asiantuntija Tania Vangeas Centro Humboldt -järjestöstä sanoo. ”Sopimuksen kautta maat avaavat markkinansa tietyille maataloustuotteille. Alba tuntuu hyvältä vaihtoehdolta Nicaragualle.”

Albaa kutsutaan usein Yhdysvaltojen lempilapsen Amerikkojen vapaakauppa-alueen FTAA:n vasta-aloitteeksi. FTAA:sta on kaavailtu maailman suurinta vapaakauppa-aluetta.

Suunnitelman vastustajat pelkäävät, että sopimuksen myötä Kanadan ja Yhdysvaltojen yritykset pääsisivät vapaasti koko mantereen markkinoille.

Köyhien maiden talouksien uskotaan heikkenevän entisestään, jos paikalliset yritykset joutuvat kilpailemaan massiivisten kansainvälisten yritysten kanssa. Arvostelijoiden mukaan vapaakauppa-alue vahvistaa Yhdysvaltojen valta-asemaa mantereella entisestään.

Kansanedustaja Bonilla puolestaan pelkää, että Alba vaarantaa Nicaraguan osallisuuden muissa sopimuksissa, kuten tulevissa kauppaneuvotteluissa EU:n kanssa ja Dominikaanisen tasavallan, Keski-Amerikan ja Yhdysvaltojen välisessä DR-CAFTA vapaakauppasopimuksessa.

”Olemme pyytäneet hallitukselta Albaan liittyviä asiakirjoja, jotta voisimme arvioida, missä määrin Alba on ristiriidassa muiden sopimusten kanssa”, Bonilla kertoo.

Alba kannustaa jäsenmaitaan edistämään ja tukemaan teollisuutta ja tuotantoa suoja- ja tukitoimin. Yhteistyön perustana on perinteisen vapaakauppa-ajattelun kilpailuedun sijaan yhteistyöetu: saat sitä mitä tarvitset, tarjoat sitä mitä osaat ja pystyt tuottamaan.

Tavoitteena on maiden välisen taloudellisen epätasa-arvon vähentäminen. Alban logiikan mukaan vain solidaarisuuteen perustuva vapaakauppa-alue voi olla hyödyksi kaikille osapuolille.

Esimerkiksi venezuelalainen Bandes-pankki aloittaa näinä päivinä halpakorkoisten luottojen tarjoamisen nicaragualaisille tuottajille.

”Albaa voi ajatella pehmeänä vapaakauppa-alueena”, arvioi Delgadillo.

Terveyttä, opiskelijoita ja öljyä

Nicaraguassa Alba-yhteistyö näkyy Kuuban ja Venezuelan tarjoamina terveydenhuoltopalveluina ja opiskelijavaihtona. Lisäksi Venezuela on luvannut myydä huokein ehdoin energiakriisissä painivalle Nicaragualle jopa kymmenen miljoonaa tynnyriä öljyä vuodessa.

Nicaragua on myös ottanut Alba-mailta Kuubalta ja Venezuelalta mallia sisäpolitiikkaansa muun muassa nälän vastaisesta ”nälkä nolla” -kampanjasta ja kansalaisfoorumeista.

Delagadillo on mietteliäs pohtiessaan, mitä Nicaragua voi Alba-maille tarjota vaihtokauppana.

”Emme mitenkään pysty tällä hetkellä tuottamaan Alban yhteydessä mainittuja maataloustuotteita, esimerkiksi lihaa, siinä määrin missä Venezuela on ilmoittanut haluavansa ostaa niitä.”

Alba-yhteistyö koskee myös asevoimia. Delgadillo onkin huolissaan siitä, että kaupan ohella Alba-maat sitoutuvat tukemaan toisiaan myös poliittisesti, samoin kuten Yhdysvallat on olettanut läheisiltä kauppakumppaneiltaan tukea ulkopolitiikassa ja sotatoimissa.

Bonilla jakaa huolen.

”Tässä ei ole kyse pelkistä sopimuksista tai yhteistyöstä. Alba on poliittinen projekti. On hienoa, että köyhiä autetaan esimerkiksi ilmaisilla kaihileikkauksilla. Ongelma on kuitenkin, että hyväntekeväisyydellä ostetaan kannatusta poliittiselle projektille.”

”Emme halua terveydenhuoltoa vapauden kustannuksella, kuten on käynyt Kuubassa, jossa et voi avata suutasi tai matkustaa.”

Delgadillon mukaan käsitys Albasta Venezuelan presidentti Hugo Chávezin ideologisena kannattajaleirinä Yhdysvaltoja vastaan on kuitenkin liioiteltu.

”Media maalaa kuvaa eräänlaisesta ideologiamöröstä. Meille tarjotaan Chávezin, Ortegan ja Yhdysvaltojen diskurssia, tutkimatta ollenkaan lähemmin, mistä sopimuksessa on kyse.”

Albasta on vaikea puhua poliittista ideologiaa mainitsematta. Jäsenmaiden johtajat ovat kaikki Latinalaisen Amerikan poliittisen vasemmiston täysverisimpiä edustajia. Kaikki ovat puheissaan erityisen kriittisiä uusliberaalia talouspolitiikkaa ja Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa kohtaan.

Entinen vallankumousjohtaja ja vuosina 1985-90 presidenttinä toiminut sandinisti Ortega valittiin viime marraskuussa uudelleen Nicaraguassa presidentiksi.

Aiemmin samana vuonna Venezuelan Hugo Chávez uusi mandaattinsa ja Boliviaa on alkuvuodesta 2006 lähtien johtanut alkuperäisväestöjä edustava Evo Morales.

”Siitä ei pääse mihinkään, että Alba on tällä hetkellä yksi kunnianhimoisimpia markkinavoimia vastustavia projekteja”, toteaa Delgadillo.

”Nicaraguan hallitus aikoo selkeästi priorisoida Albaa, vaikka on julkisesti ilmoittanut, ettei aio vetäytyä muista sopimuksista, joissa on mukana.”

”Totta kai hallitus keskittää voimavaransa sinne, missä sillä on hyvät suhteet ja vahvin tuki”, Tania Vanegas toteaa.

”Haaste on minun mielestäni ennemminkin varmistaa, miten saada Nigaragualle suurin mahdollinen hyöty niin Albasta kuin muista sopimuksista niin, että ne täydentäisivät toisiaan. Toinen haaste on avoimuus – tämän hetkinen salamyhkäisyys ja tiedon puute ruokkivat kritiikkiä ja epäilyä, eikä näin voida jatkaa.”

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 08/2007

Tilaa Maailman Kuvalehti