Pilvenpiirtäjässä huutaa apua valkoinen keski-ikäinen mies. Katsojat saavat odottamansa vieraan, kun taivaan halki lennähtää pelastava Supermies – joka onkin musta Supernainen.
Toisessa kuvitteellisessa elokuvassa vaatetettu intialainen Bond-nainen pelastaa maailman kerta toisensa jälkeen. Hän ei vakiinnu, vaan kerää ympärilleen valkoisia vähäpukeisia miehiä, jotka suostuvat Bond-tytön apuriksi.
Nämä tarinat voisivat päätyä oudoiksi marginaalielokuviksi, mutta eivät ikinä Hollywood-rahasammoiksi. Valkoisen heteromiehen vallan juju onkin siinä, että muut vaikuttavat sen rinnalla poikkeuksilta.
”Vallan kohteena olevat tiedostavat helpommin vallankäytön kuin vallan käyttäjät”, mediatutkija Martti Lahti täsmentää.
”Rotu” sitaateissa
Selvästi rotua käsittelevät elokuvat kertovat useimmiten mustien kansalaisoikeustaisteluista Yhdysvalloissa. Niissäkin valkoisuus pääsee usein näkymättömästi valtaan. Elokuvissa rotusyrjintä taas kääntyy päälaelleen, kun mustien taistelu valkoisten valtaa vastaan voitetaankin useimmiten valkoihoisten ansiosta.
Yleensä ”roduista” puhuttaessa puhutaan muista kuin valkoihoisiksi kutsutuista. Visuaalisen kulttuurin tutkija Leena-Maija Rossi kertoo, että rotujärjestelmää on kolmen vuosisadan ajan rakennettu länsimaisten yhteiskuntien ja valkoisten ihmisten eduksi. Järjestelmää käytetään edelleenkin tähän tarkoitukseen.
”Rotu on myös kiistanalainen käsite. Se elää sitkeästi media- ja arkipuheessa, vaikka lukuisissa tutkimuksissa on osoitettu, että ihmisryhmien välillä ei ole niin suuria eroja, että roduista puhumiselle olisi perusteita.”
Rotu-sanan sitaatteihin laittaminen kyseenalaistaisi rotujaon luonnollisuutta. Käsitteen tilalle on ehdotettu myös etnisyyttä, joka painottaa kulttuuria fyysisten ominaisuuksien sijaan.
Millainen on tyypillinen valkoinen mies?
Ei ole väärin erotella ihmisiä ominaisuuksien mukaan, sillä ymmärrämme toisiamme erojen kautta. Erilaisuus muuttuu hankalaksi, kun siihen liittyy valtajärjestelmä, joka asettaa erot arvojärjestykseen.
Vähemmistöryhmiin liitettävät stereotypiat toimivat juuri näin. Muihin kuin valkoiseen ihonväriin on Euroopassa ja Yhdysvalloissa liitetty mielikuvia laiskuudesta, yliseksuaalisuudesta, väkivaltaisuudesta, rikollisuudesta ja tyhmyydestä.
Mutta miten onnistuu valkoisen miehen esittäminen arvolatautuneena?
”Valkoinen heteromaskuliinisuus määrittyy kaiken keskiöksi ja muut määrittyvät suhteessa siihen. Meillä ei ole oikein mitään valkoisen maskuliinisuuden stereotypioita, joihin edes tarttua”, Lahti pohtii.
Afroamerikkalainen koomikko Dave Chappelle esittää omassa showssaan tv-shop -mainoksista tuttuja teennäisiä valkoisia. Juutalainen brittikoomikko Sasha Baron Cohen taas tekee näkyväksi valtaapitävien jäykistelykulttuuria ja ennakkoluuloja hahmoillaan, joista tunnetuimpia lienevät ”kazakstanilainen” Borat ja ”musta” Ali G.
Ylipäätään stereotypioita valkoisista miehistä esitetään kuitenkin vähän.
Lahti toteaa, että suurin osa tuottajista, käsikirjoittajista ja ohjaajista on valkoisia heteromiehiä. Elokuvantekijät olettavat, että kaikki voivat katsoa valkoisen heteromiehen sankaritarinoita, mutta valkoiset heteromiehet eivät voi katsoa elokuvia muista kuin itsestään.
”Tuottajien valkoisuus näkyy myös siinä, että suurin osa elokuvista on suunnattu valkoisille miehille”, Lahti toteaa.
Medialla ja viihdeteollisuudella on valtaa tuoda asioita julkiseen keskusteluun. Ajankohtainen esimerkki Suomesta on maaliskuussa ensi-iltaan tullut Aleksi Salmenperän käsikirjoittama ja ohjaama Miehen työ -elokuva, joka näyttää realistisesti prostituoidun työn arkea. Al Gore puolestaan teki ilmastonmuutoksesta tosiasian Epämiellyttävä totuus -elokuvallaan, joka kertoi hänen omasta taistelustaan ilmastonmuutosta vastaan.
”Homobuumikin” on valkoinen
”Elokuvat eivät voi kuitenkaan erota liikaa vallitsevista näkemyksistä. Muutoin ihmiset eivät mene katsomaan niitä”, Lahti sanoo.
Elokuviin tai tv-ohjelmiin sirotellaan usein pieniä viestejä, joita osa katsojista voi lukea radikaalimmin. Samaan aikaan muut katsojat eivät edes huomaa, että jokin poikkeaa heidän arvomaailmastaan.
Media voi tehdä myös näkyväksi ja tutummaksi vähemmän tunnettuja ryhmiä ja vähentää heihin kohdistuvaa syrjintää. Ei-valkoinen-heteromies -esitysten yleistyminen ei välttämättä tarkoita sitä, että asiat ovat hyvin. Media voi myös luoda illuusion tasa-arvon toteutumisesta.
Martti Lahti tuo myös esiin ristiriidan, joka liittyy Hollywood-elokuvien afroamerikkalaisiin ja latinalaistaustaisiin tähtiin. Vaikka he esittävätkin pääosia, Yhdysvalloissa on menty tulo-, valta-, omaisuus- ja koulutuseroissa jopa taaksepäin.
Television ”homobuumi” on myös hyvä esimerkki tasa-arvoilluusiosta.
”Sen on nähty keskittyvän edelleen valkoisiin miehiin. Kaikenväriset naiset, niin lesbot kuin heterot, ovat jääneet esitysten hierarkiassa alemmille portaille”, Leena-Maija Rossi huomauttaa.
Valkoisen miehen kriisi?
Niin arki- kuin akateemisessakin keskustelussa monet suomalaiset ovat huolissaan suomalaisen miehen asemasta. Naisten ja miesten joukossa on niitäkin, jotka kokevat naisasian ja naiset liian voimakkaiksi. On väitetty, ettei miehillä ole tilaa olla miehiä ja heteroita. Ajattelumalliin kuuluu vielä sekin, että maahanmuuttajat nähdään kilpailijoina ja todisteena miesten syrjinnästä.
”En ymmärrä, mistä se ajatus on tullut, että valkoiset miehet ovat rotunsa ja sukupuolensa vuoksi syrjittyjä. Kaikki tilastot ovat täysin yhteensopimattomia sen kanssa”, pohtii mediatutkija Martti Lahti – valkoinen mies.
Hän ei kuitenkaan kiistä valkoisten miesten henkilökohtaisten tragedioiden vakavuutta. Hän kokee, että monet valkoisten keskiluokkaisten miesten syrjintää todistelevat väitteet leikkaavat perusteluistaan pois asioiden historian.
Tutkija Leena-Maija Rossi muistuttaa, että myös valkoista maskuliinisuutta asetetaan järjestykseen. Valkoinen mies ei automaattisesti suosi toista valkoista miestä: arvoa määrittävät esimerkiksi yhteiskuntaluokka, uskonto ja seksuaalisuus.
Miehen kriisi näkyy mediassa?
Martti Lahti on havainnut myös amerikkalaisiin elokuviin ujutettuja viitteitä valkoisen miehen kriisistä. Useat elokuvat pyrkivät tekemään näkyväksi valkoisiin miehiin kohdistettua syrjintää.
Jonathan Demmen ohjaama ja Ron Nyswanerin käsikirjoittama Philadelphia (1993) oli hitti, ja heti seuraavana vuonna valmistuneen Winston Groomin romaaniin perustuvan Forrest Gump -elokuvan (1994) vammaisesta nimihenkilöstä tuli kaikkien suosikki. Molemmat elokuvat vaativat katsojaa eläytymään valkoisen miehen kohtaamaan syrjintään.
Philadelphia-elokuvassa Tom Hanks on valkoinen homomies, joka sairastaa aidsia ja saa siksi potkut asianajajatoimistosta. Hanksin valkoinen äiti kannustaa poikaansa oikeustaisteluun syrjivää työpaikkaa vastaan ja sanoo: ”En kasvattanut lapsiani istumaan bussin takaosassa.”
Lause on suora viittaus mustien kansalaisoikeustaisteluihin, ja Lahti tekeekin päätelmän, että elokuva on taas yksi esitys rotusyrjintään rinnastettavasta valkoisen miehen huonosta asemasta.
Lahti muistuttaa, että Ku klux klan väitti jo 70-luvulla valkoisuuden olevan uhattuna. Väitteet siirtyivät valtamedian osaksi. Kun yhdysvalloissa yliopistot paransivat ei-valkoisten ”rotujen” asemaa opiskelijakiintiöillä, seuraavalla vuosikymmenellä valkoinen mies haastoi yliopiston oikeuteen syrjinnästä. Rotukiintiöissä opiskelija saattoi päästä yliopistoon huonommilla numeroilla kuin tavallisessa yliopistohaussa.
Kukaan ei huomioinut sitä, että myös urheilijat tai opiskelijat, joiden vanhemmat lahjoittivat rahaa yliopistolle, pääsivät yliopistoon usein huonommilla numeroilla.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 06-07/2007