Tapasin taannoin Junglen, aidon trinidadilaisen rastamanin.
Olin tarponut uuvuttavan matkan kosteankuumassa sademetsässä, vauva rintarepussani: nousuja ja laskuja, nousuja ja laskuja. Vihdoin edessä välkkyi turkoosi meri, jonne pulahtaisimme, vauvani ja minä.
(Kuvaaja: Anni Valtonen)
Rantaviivassa seisova Jungle, polvitaipeisiin saakka pelkkää dreadlocksia, tuijotti polveani, jossa helotti vereslihalla märkivä haava. Olin loukannut jalkani liukastuessani lapsi sylissäni mutaisella joen törmällä muutama päivä aiemmin.
Ennen kuin ehdin tajutakaan, Jungle sujahti metsän uumeniin, viidakkoveitsi vyötäisillään, gasellin keveydellä juosten. Hän käski minun odottaa.
Hetken päästä ketterä mies palasi rannalle mukanaan aloe veran lehti, ja alkoi sivellä lehden sisältä kaivamaansa geelimäistä aloeuutetta märkivään polveeni.
Täytyy sanoa, että tapaamisemme Tobagon saarella Charlottvillen kalastajakylässä oli ensivaikutelmaltaan yksi kiinnostavimmista, mitä elämäni varrelle on osunut. Varsinkin mitä miehiin tulee.
Kun polvi oli hoidettu, meillä oli kosolti aikaa tutustua toisiimme. Sain muutaman päivän aikana tietää yksin viidakkomajassaan elävän miehen vaiheista yhtä ja toista. Hänen voimakas triniaksenttinsa tosin jätti monta yksityiskohtaa pimentoon. Väsyin pyytämään häntä toistamaan sanomansa.
Hauskojen tarinatuokioiden lisäksi sain raakalaudasta kyhätyssä majassa asuvasta, maapalstaansa urheilullisin ottein hoitavasta Junglesta oivan beachnursen. Kun halusin yksin mereen, Jungle viritteli riippumattoa tai konttausalustaa vauvalleni.
Älkää nyt ymmärtäkö väärin. Oli miehenikin paikalla. Hän vain vietti suurimman osan ajastaan Karibian kaloja tutkaillen.
Jossain välissä, kun mieheni taas tsiigaili meren alla jotain ihmeellistä kalaa, Jungle oli valmis ottamaan vauvani hoidettavakseen – ja minutkin kaupan päälle, ellen raaskisi luopua lapsestani ihan noin vain.
”Jos sinulla menee miehesi kanssa kaikki pieleen, haluan, että tiedät minun odottavan teitä täällä”, hän sanoi. ”Tosin elämäntapani on naiselle aika vaativa”, Tarzania vuosikaudet leikkinyt Jungle lausui pehmeällä tyylillään, vähän ujosti pää kallellaan.
No, en minä missään vaiheessa uskonutkaan sen aloevoitelun olleen aivan pyyteetön huomionosoitus.
En tullut käyneeksi Junglen kotimajassa, mutta kävelin sen ohi monta kertaa. Idyllisen kalastajakylän rinteelle, näkymiltään kylän parhaalle paikalle rakennetun asumuksen ikkunat avautuivat merelle. Raakalautaisessa etuseinässä seisoi suurin kirjaimin JUNGLE. Siellä asumuksen peränurkassa kellotti kai se patja, jonka lakanoita ei oltu Junglen mukaan pesty puoleentoista vuoteen. En tiedä oliko se huumoria, mutta niin hän väitti.
Kyllä pitäisi aika huonosti mennä, että löytäisi itsensä tuosta hörskästä pyykkäämästä ja kalan päitä keittelemästä, totesin mielessäni aika lakonisesti.
Mutta mutta: aloe vera tepsi. Polvessani on enää kalpea muisto märkineestä haavasta. Junglen aura puolestaan elää perheessämme kirkkain rastavärein: red, gold and green. Rannalla otetussa valokuvassa poikani roikkuu Junglen dreadlocksissa kuin liaanissa.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 05/2007