(Kuva: Raisa Raekallio)

Eduskuntavaalien aikana viestimet huolestuvat säännöllisesti äänestysaktiivisuuden alhaisuudesta. Passiivinen kansa vaikuttaa välinpitämättömältä edustuksellisen demokratian suhteen.

Yleinen syy äänestämättä jättämiselle on kokemus vaikutusmahdollisuuksien vähäisyydestä. Perinteistä vaaliuurnilla käymistä ei enää mielletä pyhäksi velvollisuudeksi yhteisöä kohtaan. Yksilöityvässä maailmassa yksi ääni hukkuu miljoonien muiden joukkoon.

Esimerkkitapauksemme, äänestäjä A, on kuitenkin vaatimaton toiveissaan. Hänelle riittää, että kehitysyhteistyömäärärahat saadaan YK:n suosittelemalle tasolle eli 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta.

Todellisuudessa äänestäjillä on tietysti paljon monipuolisempia motivaatioita äänestämiselle. Valtio-opin professori Heikki Paloheimo Tampereen yliopistosta on mukana Suomen Akatemian tutkimushankkeessa, jossa on tutkittu suomalaisten poliittista ja äänestysosallistumista. Hänen luettelemistaan äänestysmotivaatioista äänestäjä A:n pyrkimykset vastaavat aatteellisia tavoitteita.

”Aatteellisia tavoitteita määrittää se, että ne ovat yleensä irrallisia äänestäjän omista taloudellisista eduista. Tällaisia ovat sosiaalipoliittiset ja globaalit asiat kuten kehitysmaiden asema”, Paloheimo sanoo.

Muita äänestysprofiileja ovat vankka sitoutuminen poliittiseen järjestelmään, markkinatalouteen tai valtiokeskeisyyteen, yhteisöllinen sitoutuminen tiettyyn alueeseen – kuten omaan kuntaan – sekä lompakkoäänestäjät. Viimeksi mainituille tärkeintä on se, että ehdokas ajaa äänestäjän taloudellisia etuja.

Suomalaisista suuri osa äänestää lompakollaan.

Uhkana vaaliliitto

Ensin A:n on kuitenkin valittava ehdokas, jolla on sama tavoite kuin hänellä. Dosentti Ilkka Ruostetsaari Turun yliopiston valtio-opin laitokselta neuvoo A:ta kääntymään vaalikoneiden puoleen.

”Vaalikoneissa ehdokkaat vastaavat hyvinkin yksityiskohtaisiin kysymyksiin, joten sieltä saattaa löytyä myös heidän kantansa kehityspolitiikkaan. Ja joissain vaalikoneissa voi vielä painottaa itselleen tärkeitä kysymyksiä.”

Toisaalta Ruostetsaari näkee vaalikoneissa myös ongelmia.

”Ne antavat liiankin individualistisen kuvan politiikasta. Yksittäisen ehdokkaan kanta esimerkiksi kehitysyhteistyömäärärahoihin voi poiketa hänen puolueensa kannasta. Puolue kuitenkin päättää asiasta eduskunnassa ja hallituksessa.”

Ehdokkaan löytäminen ei kuitenkaan riitä. Ruostetsaari muistuttaa, että vaikka ehdokas ja hänen puolueensakin suhtautuvat myönteisesti määrärahojen nostoon, pulmaksi voi nousta vaaliliitto aiheeseen penseästi suhtautuvan puolueen kanssa.

”Tällaisessa tapauksessa uhkana on, että ääni meneekin toisen puolueen hyväksi.”

Taktikoinnilla vastinetta äänelle

Kehitysyhteistyö ei ole minkään puolueen tärkeimpiä vaaliteemoja, eikä sillä voiteta eduskuntavaaleja.

Vaikka Heikki Paloheimon mukaan tyytymättömyys poliitikkoihin on pysynyt samana viimeiset parikymmentä vuotta, Matti Vanhasen hallitukseen ollaan oltu poikkeuksellisen tyytyväisiä. Tästä voi päätellä, että koska kehitysmäärärahojen 0,7 prosentin tavoite ei ole ollut nykyisen hallituksen tavoitelistalla kovinkaan korkealla, ei se ole siellä enemmistölle kansalaisistakaan. Täten äänestäjä A jää pieneen vähemmistöön, eikä ehkä edes saa ehdokastaan läpi.

Turhautuneena marginaaliasemaansa A alkaa taktikoida. Hän etsii kehityspoliittisesti aktiivista ja myönteistä ehdokasta vain tunnettujen poliitikkojen joukosta. A lukee päivälehtien spekulaatioita seuraavasta pääministeristä. Hän on päättänyt satsata äänensä varman päälle ääniharavaan, jolla on todellisia mahdollisuuksia ylimmän vallan kahvaan.

”Isoin kisa käydään kolmen suurimman puolueen kesken. Jotta äänellä olisi mahdollisimman suuri vaikutus, äänestäjä voi pyrkiä satsaamaan isoihin puolueisiin. Toisaalta äänestäjä voi olla aatteellinen ja äänestää niin kuin sydän sanoo. Tällöin pienet puolueet ovat yhtä vahvoilla”, puntaroi Ruostetsaari.

Sitten pitää vielä ottaa huomioon puoluekuri. Vaikka äänestäjä A olisikin löytänyt mieleisensä ehdokkaan, on tämän noudatettava puoluekuria. Ainoastaan vihreillä ei sitä ole.

”Puoluekuri on jossain määrin jopa tiukentunut viime aikoina. Aina silloin tällöin kansanedustajat eivät sitä noudata ja tällöin heille on tiedossa sanktioita. Politiikka Suomessa on hyvin hallitusvetoista, ja suuret asiat on sovittu jo hallitusohjelmassa. Se ei anna paljoa liikkumatilaa yksittäiselle kansanedustajalle.”

Kuriton kansanedustaja joutuu puolestaan helposti sivuraiteelle poliittisella urallaan.

Vaalilupaukset testiin

Vaalilupauksia puolueet tekevät Ruostetsaaren mukaan varovasti, sillä Suomessa muodostetaan monipuoluehallituksia. Isokaan puolue ei päätä hallitusohjelmasta yksin.

Kepan selvityksen mukaan lähes kaikki puolueet suhtautuvat myönteisesti kehitysmäärärahojen nostamiseksi YK:n vaatimalle tasolle. Ainoastaan Perussuomalaiset tinkisivät määrärahoista ja muuttaisivat ne kriisiavuksi. Enemmistö puolueista ei kuitenkaan ole asettanut aikataulua tavoitteen saavuttamiseksi. Selvä tavoite on vain Vasemmistoliitolla (2011) ja vihreillä (2010) sekä kristillisdemokraateilla (2015).

Tietoyhteiskunnassa äänestäjän on helppo selvittää, mitä hänen ehdokkaansa tekee lupaustensa eteen. Kansanedustajien tekemät aloitteet löytyvät netistä. Lisäksi voi ottaa selvää, millaisia kysymyksiä edustaja on tehnyt hallitukselle tai mitä asioita hän on tuonut esiin tiedotusvälineissä.

”Ja ainahan äänestäjä voi lähettää sähköpostia ja kysyä.”

Ruostetsaari ei yleistäisi, että yksilön vaikutusmahdollisuudet eduskunnassa olisivat vähäiset.

”Jos kansanedustaja on kyvykäs ja aihe häntä kiinnostaa, hän voi saada paljon aikaan. Varsinkin, jos hänellä on vaikutusvaltaa omassa eduskuntaryhmässään.

Ruostetsaari kuitenkin toppuuttelee uudelleen innostunutta äänestäjä A:ta.

”Yksittäisen ehdokkaan tekemän talousarvioaloitteen läpimenon todennäköisyys on kyllä äärimmäisen pieni. Sen sijaan eri puolueiden kansanedustajat voivat tehdä yhteisaloitteita.”

Historian taakka harteilta

Heikki Paloheimon mukaan suomalaiset luottavat omiin vaikuttamismahdollisuuksiinsa vähemmän kuin kansalaiset useimmissa muissa Länsi-Euroopan maissa. Siihen on monia, pitkälti historiallisia syitä.

”Suomessa vallitsee voimakas alamaisuusmielisyys, joka tiivistyy lauseessa ’en kuitenkaan voi vaikuttaa mihinkään’. Voimattomuuden tunteemme on suurempi kuin muissa Pohjoismaissa.”

Toisaalta meihin vaikuttaa professorin mukaan konsensuspolitiikan perinne, joka syntyi toisen maailmansodan jälkeen ja jatkui 1990-luvulle saakka. Esimerkiksi ulkopoliittisen yksimielisyyden välttämättömyys ei jättänyt äänestäjille montakaan vaihtoehtoa: ketä tahansa äänestikin, lopputulos oli sama.

Asenne vahvistui edelleen, kun 1960-luvun lopussa siirryttiin tulopoliittiseen konsensukseen. Alettiin puhua kolmikantayhteistyöstä. Elinkeinoelämä käytti paljon poliittista valtaa. Koettiin, ettei puolueen värin vaihto juuri vaikuttanut asioihin. Historian jäljet elävät suomalaisissa yhä vankasti.

On siis jo aika ravistaa historian painolasti äänestäjä A:mme harteilta. Hänen kannattaakin huomata piilevä potentiaali: nukkuvat äänestäjät. Jos heidät saisi aktivoitua uurnille, voisivat valtasuhteet muuttua.

Paloheimon mukaan tyypillinen nukkumaan jäänyt on nuori, vähän koulutettu, työläisammatissa oleva mies.

A:n ei kannata tyytyä pelkästään äänestämiseen. Paloheimon mukaan uudet poliittisen osallistumisen muodot ovat yleistyneet. Esimerkiksi erilaisten nettiadressien allekirjoittamisesta on tullut suosittua. Näin on tapahtunut myös suoran osallistumisen muodoille kuten mielenosoituksille.

”Uudet muodot ovat osoittautuneet hyvin tehokkaiksi varsinkin tilanteissa, joissa paineet kohdistuvat taloudellisiin toimijoihin.”

Paloheimon mielestä vaihtoehtoiset toimintamallit eivät kuitenkaan ole yhtä tehokkaita hitaasti reagoivan, perinteisen poliittisen järjestelmän suhteen.

Siihen pätee yhä parhaiten vanha lääke, uurnalle astelu.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 02/2007