U2 luistaa veroista

Irlannissa on matala verotus. Erityisen alhainen se on ollut lauluntekijöille, jotka eivät tähän asti ole maksaneet kappaleidensa tekijänoikeuksista lainkaan veroa.

Tilanne muuttui vuoden alussa. Verovapaus korvattiin asetuksella, jonka mukaan artisti saa tienata tekijänpalkkioita verottomasti 250 000 euroon asti. Ylimenevästä osasta on maksettava veroa enimmillään 42,5 prosenttia.

Yksi veroasetuksen häviäjistä on U2-yhtye, joka oli 210 miljoonan dollarin tuloillaan yksi viime vuoden parhaiten tienaavia yhtyeitä maailmassa. Välttääkseen kohonneita veroja se siirsi osan toiminnastaan hollantilaisen yhtiön hallintaan. Veroprosentti aleni viiteen.

Irlanti rahoittaa verorahoilla myös kehitysyhteistyötä, ja juuri U2 on vaatinut maansa hallitusta nostamaan kehitysyhteistyömäärärahojaan. Maan työväenpuolueen edustaja Joan Burton sanoikin The Guardian -lehdelle yllättyneensä siitä, ettei yhtye ole valmis maksamaan valtion oikeudenmukaisia saatavia.

Syytteet kaksinaamaisuudesta eivät U2:ta miellytä. ”Totta kai yritämme olla verotehokkaita. Kukapa ei haluaisi?” vastasi yhtyeen kitaristi Edge.

Verotehokkuus tarkoittaa yhä useammin verojen aggressiivista välttelyä. Sen näkeminen normaalina liiketoimintana on konkreettinen uhka monen valtion selviytymiselle.

Yhtyeistä veroilla on aikaisemmin kikkaillut esimerkiksi englantilainen Rolling Stones, joka on niin ikään siirtänyt varojensa hallinnan Hollantiin. Vuonna 2005 yhtye tienasi 152 miljoonaa dollaria, joista se maksoi veroa 1,6 prosenttia.

Etenkin U2-yhtyeen solisti Bono on tehnyt vaikuttavaa työtä oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Vaikuttaa ristiriitaiselta, että yhtye peräänkuuluttaa yhteistä vastuuta, mutta puolustaa julkisesti verosuunnittelua.

”On hämmentävää, että maailma ottaa Bonon vielä vakavasti”, The Guardianin kolumnisti Nick Cohen sanoo.

Todellinen ele paremman maailman puolesta voisi olla vaikkapa yhtyeen toiminnan siirtäminen ja verojen maksaminen Tansaniaan.

 
Julkaistu Kumppani-lehdessä 02/2007

Chile ei unohda

Chile1 (Kuva: Chasa Baudrand)

Salvador Allende oli vahvasti läsnä Pinochetin kuolemaa seuranneessa katujuhlassa. (Kuvaaja: Chasa Baudrand)

 

Kun tieto Augusto Pinochetin kuolemasta kerrottiin televisiossa joulukuisena sunnuntai-iltapäivänä viime vuonna, chileläiset villiintyivät. Pääkaupunki Santiagossa kansa ryntäsi Plaza Italialle, jossa alkoi spontaani kansanjuhla. Chileläiset päästivät ilmoille pitkään patoutuneet tunteensa, monet itkivät ilosta. ”Uusi aika on koittanut”, oli yleisin kommentti.

Monet kuitenkin tunsivat voimattomuutta ja suuttumusta: Pinochet kuoli joutumatta tuomiolle ihmisoikeusrikoksistaan, joihin hän oli syyllistynyt Chilen 17-vuotisen sotilasdiktatuurin aikana 1973-1990.

Pinochetia vastaan oli nostettu satoja kanteita, mutta niistä vain viisi ennätti tuomioistuimeen saakka. Jos Pinochetin terveys olisi kestänyt vielä muutamia kuukausia, ensimmäinen tuomio olisi luultavasti ennättänyt tulla.

Mutta toisin kävi. Nyt Chilen on pärjättävä ilman Pinochetin oikeudenkäyntien tuomaa selvitystä menneisyyden pimeisiin vuosiin.

Monen ihmisen elämään Pinochetin kuolema ei vaikuta millään tavalla. Työ kadonneiden löytämiseksi, syyllisten rankaisemiseksi ja uuden puhtaamman tulevaisuuden rakentamiseksi jatkuu samanlaisena kuin se on jatkunut jo 16 vuotta.

Diktatuurin aika on monella tapaa läsnä chileläisessä yhteiskunnassa. Vastikään julkisuuteen tuli tieto, että Chilen entisen ulkoministerin Orlando Letelierin tappamiseksi aiottu sariinimyrkky on vielä Chilessä, tiettävästi Chanel 5 -pullossa. Letelier tapettiin kuitenkin autopommilla Washingtonissa.

Diktatuurin aikana valmistettiin muitakin hermomyrkkyjä, joita käytettiin poliittisia vastustajia vastaan. Kaikkia myrkkyvarastoja ei ole vielä löydetty.

Menneisyyttä ei pääse pakoon

”Veljeni Julio Muñoz katosi vuonna 1987. Hän oli viimeisten diktatuurin aikana kadonneiden joukossa”, kertoo kadonneiden omaisten järjestön pääsihteeri Gonzalo Muñoz.

”Jatkan hänen ruumiinsa etsimistä niin kauan, että tiedän jokaisen yksityiskohdan veljeni kuolemaa edeltävistä tapahtumista. Olemme onnistuneet rakentamaan melko tarkasti tapahtumat uudelleen, koska hänen sieppaajiaan, kiduttajiaan ja tappajiaan vastaan on menossa oikeudenkäynti. Tuomioita odotetaan jo tänä vuonna. Silti meillä ei ole varmuutta siitä, missä veljeni ruumis on. Se voi olla missä tahansa: eri puolilta Chileä löytyy nimettömien ihmisten hautoja”, Muñoz sanoo.

Julio Muñoz on yksi 1 198:sta diktatuurin aikana virallisesti kadonneesta. Heidän etsintänsä on edennyt hitaasti, sillä kolmenkymmenen vuoden aikana vain 160 kadonneen maalliset jäännökset ovat löytyneet. Vielä yli tuhannen kadonneen perheenjäsenet joutuvat elämään tietämättä, missä heidän omaistensa haudat ovat tai millaiset olivat heidän viimeiset elinhetkensä.

Chile2 (Kuva: Chasa Baudrand)Luku 119 symbolisoi niin kutsuttua Operaatio Condoria, joka oli Latinalaisen Amerikan sotilasdiktatuurien välinen salaliitto.

Useimpien kadonneiden ruumiita löydetään tuskin koskaan. Satoja ihmisiä heitettiin elävinä tai kuolleina mereen, satoja autiomaahan. Gonzalo Muñoz ei usko enää mihinkään hänelle kerrottuun versioon, vaikka hänen veljensä sanotaan olleen mereen heitettyjen joukossa.

”Olemme kuulleet jo liian monta valhetta. Ainoa mahdollinen paikka tapahtumien selvittämiseksi on tuomioistuin.”

Noin 500:n kadonneen sukulaiset ovat vieneet tapauksensa oikeuteen. Heillä on toivoa saada ainakin jotakin tietoa omaistensa kohtalosta. Oikeudenkäynnit ovat kuitenkin edenneet äärimmäisen hitaasti ja vasta kahdessa kadonneiden tapauksessa on tullut tuomio.

Tilastot valehtelevat

Chile3.jpg (Kuva: Chasa Baudrand)Poliisit ottivat mielenosoittajat vastaan vesitykein ja kyynelkaasuin.

Virallinen totuus diktatuurin uhrien määrästä perustuu niin sanotun Rettigin komission tietoihin. Vuonna 1991 julkistettu raportti kertoo, että diktatuurin aikana tapettiin 2 279 henkilöä. 1 198 katosi sieppauksen jälkeen jäljettömiin.

Kuitenkin vielä tänä päivänä kadonneista tulee uusia ilmoituksia. Ihmisoikeusjärjestöissä ollaan yksimielisiä siitä, että todellisuudessa kuolleita ja kadonneita on useita tuhansia enemmän.

Vuonna 2004 julkistettu raportti kidutetuista taas kertoo, että noin 30 000 ihmistä joutui kidutetuksi. Jälleen ihmisoikeusjärjestöt ovat samaa mieltä siitä, että luku ei kerro lähimainkaan totuutta.

”Sadat tuhannet joutuivat kidutetuiksi mitä julmimmilla tavoilla. Kiduttamisesta tuli Pinochetin aikana teollisuutta”, sanoo Muñoz.

Tapettujen ja kidutettujen lisäksi lukematon määrä ihmisiä karkotettiin syrjäisille seuduille ilman minkäänlaisia elämisen edellytyksiä.

Vaikka ihmisoikeusrikosten selvittäminen on hidasta ja vaikeaa, oikeudenkäyntejä on käyty jo satoja. Paraikaa on syytettynä noin 400 entistä upseeria ja siviiliä. Päätökseen on saatu muutamia kymmeniä oikeudenkäyntejä ja vankilassa istuu muun muassa diktatuurin aikaisen salaisen tiedustelupalvelun DINA:n entinen johtaja Manuel Contreras.

Suurin osa kiduttajista kuitenkin elää vapaalla jalalla, eikä heitä vastaan todennäköisesti koskaan käydä oikeutta. Moni elää hyvässä asemassa poliisina, virkamiehenä, jopa poliitikkona.

Jotkut kadonneiden lapset ovatkin ottaneet oikeuden omiin käsiinsä. He etsivät entisiä kiduttajia ja järjestävät näille julkisia häpäisyjä, joita kutsutaan funaksi.

”Jos ei ole oikeutta, on funa”, nuoret huutavat karnevaalimaisissa katutapahtumissaan, jotka päättyvät jonkun entisen kiduttajan kotitalolle tai työpaikalle. Tällä tavoin on viime vuosina paljastettu kymmenien ihmisten musta menneisyys, ja tehty elämä vanhoissa kuvioissa mahdottomaksi.

”Uskomme kyllä oikeuslaitokseen, mutta emme siihen, että kaikki tuhannet kiduttajat joutuisivat oikeuden eteen”, perustelee toimintaansa Julio Oliva, yksi funa-liikkeen keskeisistä vaikuttajista. Liikkeellä on listallaan 4 000 entisen kiduttajan nimi.

Chile menetti historiallisen tilaisuutensa

Augusto Pinochetin vastaiset oikeudenkäynnit tuskin olisivat koskaan olleet mahdollisia Chilessä, jollei espanjalainen tuomari olisi tullut avuksi. Pinochet pidätettiin Lontoossa vuonna 1997 tuomari Baltasar Garzónin määräyksestä.

Britannia ei luovuttanut Pinochetia tuomittavaksi Espanjaan entisen diktaattorin heikkoon terveyteen vedoten, mutta kotona Chilessä häntä vastaan nostettiin nopeasti satoja kanteita. Ensimmäinen tuomari, joka syytti Pinochetia oikeudessa, oli chileläinen Juan Guzmán Tapia.

”Chilessä ei kuitenkaan ollut riittävästi poliittista tahtoa oikeudenkäyntien loppuun asti viemiseksi. Chile menetti historiallisen tilaisuutensa oikeuden toteuttamiseen”, sanoo nyt tuomarinvirasta eläkkeellä oleva Guzmán.

Guzmán onnistui viemään syytteeseen asti kaksi tapausta ennen kuin syytteet raukesivat oikeusprosessien eri vaiheissa. Tapaukset olivat Kuoleman karavaani ja Operaatio Condor. Kuoleman karavaani oli 12 sotilaan ryhmä, joka heti Pinochetin vallankaappauksen jälkeen kulki helikopterilla ympäri maata kuolemaa kylväen.

Operaatio Condor taas oli kuuden Latinalaisen Amerikan sotilasdiktatuurin salaliitto poliittisten vastustajien tuhoamiseksi. Salaliitto oli pitkälti Pinochetin luomus.

”Vaikka Pinochetin tuomitseminen olisi ollut ensiarvoisen tärkeää, tuomioistuinten työ ei mennyt hukkaan. Sen ansiosta chileläiset tajuavat nyt, miten laaja-alaista ihmisten vainoaminen oli, miten kiduttamisesta tuli maan tapa ja miten paljon ihmisiä tapettiin. Nyt tiedämme myös sen, ketkä olivat päävastuulliset hirmutekoihin”, Guzmán kiteyttää.

Välien selvittely synkän menneisyyden kanssa jatkuu Chilessä Pinochetin kuolemasta huolimatta. Niin kidutetut, karkotuksista tai maanpaon traumoista kärsivät kuin tapettujen omaiset joutuvat tekemään surutyötään vielä pitkään, kukin omalla tavallaan.

Chilen lähihistoria yksissä kansissa

 

Chileä 17 vuotta hallinnut diktaattori Augusto Pincohet kuoli joulukuussa 2006. Vain viisi päivää kuoleman jälkeen Helsingin yliopiston Iberoamerikkalainen keskus julkaisi Auli Leskisen kirjan Ei huomista ilman eilistä: Chilen ihmisoikeuspolitiikan kehitys 1990-2006. Teoksessa kuvataan Chilen oikeistodiktatuuria, sen seurauksia sekä maan demokratian ajan politiikkaa.

Kirja on perusteellinen tietopaketti Chilen yhteiskunnan ja sen ihmisoikeuspolitiikan kehityksestä demokratian aikana. Se perustuu Chilen kansallisten ihmisoikeus-komissioiden virallisten raporttien analyyseihin sekä poliitikkojen, historioitsijoiden ja diktatuurin uhrien haastatteluihin.

Mukana on harvinaislaatuisia kenraali Pinochetin lasten sekä kahden Chilen presidentin haastatteluja. Muun muassa Chilen nykyinen presidentti Michelle Bachelet myöntää Leskiselle tulleensa kidutetuksi Villa Grimaldin kidutuskeskuksessa 22-vuotiaana vuonna 1974.

Leskinen selvittää teoksessaan myös vuoden 1973 vallankaappaukseen johtaneita tapahtumia. Vastoin vallitsevaa olettamusta vallankaappauksen takana ei ollutkaan kenraali Pinochet, vaan hänet värvättiin hyvin valmisteltuun iskuun ainoastaan kolme päivää ennen kaappausta.

Dokumentteihin perustuen on ilmeistä, että Pinochet oli Chilen silloisista puolustusvoimien komentajista viimeinen, joka sai tietää vallankaappaussuunnitelmista.

Kirjan loppupuolella Leskinen vertaa Chilen ihmisoikeuspolitiikan kehitystä Argentiinaan ja Peruun, ja toteaa Chilen ihmisoikeuspolitiikan olevan mantereen kehittyneimpiä. Osaltaan tähän on vaikuttanut Chilen demokraattisten hallitusten poliittinen tahto selvittää ihmisoikeusrikoksia. Teos antaa myös toimenpidesuosituksia, jotka perustuvat Leskisen haastattelemien asiantuntijoiden lausuntoihin sekä Chilen ihmisoikeuskomissioiden raportteihin.

Iberoamerikkalaisen keskuksen tutkijana ja opettajana toiminut Auli Leskinen on taustaltaan ulkomaantoimittaja. Pitkiä ajanjaksoja Chilessä asuneen Leskisen tekstistä välittyy syvällinen Chilen ja muiden Latinalaisen Amerikan valtioiden yhteiskuntatuntemus. Leskiseltä on odotettavissa vielä tämän vuoden aikana Chilen diktatuurin kulttuuria käsittelevä väitöskirja.

Ei huomista ilman eilistä on ainutlaatuinen Chilen ihmisoikeuspolitiikkaa käsittelevä teos. Kirja julkaistaneen espanjankielisenä ennakkosopimusten mukaisesti myös Chilessä. Se soveltuu erinomaisesti yliopisto-opiskelijoille sekä kaikille Chilestä ja ihmisoikeuksista kiinnostuneille.

Mari Larkovirta

Auli Leskinen: Ei huomista ilman eilistä:
Chilen ihmisoikeuspolitiikan kehitys 1990-2006.
Yliopistopaino, Helsinki, 2006, 179 s.
ISBN 952-10-3614-1, ISSN 0786-3101

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 02/2007

Terveisiä Nairobista

Jotain oli tapahtumassa. Ensimmäisenä sen huomasi kadulla vastaan tulevien nuorten jätkien Che Guevara -t-paidoista. Sitten yhtenä aamuna tuttuun aamiaispaikkaan ilmestyi ranskaa puhuvia eurooppalaisia, jotka kytkivät kannettavat tietokoneensa seinään ja jäivät keskittyneinä tuijottamaan läppärin näyttöä. Parrakkaat herrat kulkivat sandaaleissa, reput selässä, edestakaisin sen näköisinä kuin heillä olisi valtava määrä vakavia asioita järjestettävänä kahvilan eri pöydissä ja ulkona kadulla.

Maailman sosiaalifoorumi oli alkamassa Nairobissa.

Paikalle odotettiin enemmän ihmisiä kuin kaupungin hotelleissa riitti vuodepaikkoja. Taksikuskit olivat tyytyväisiä, samoin kännyköiden puheaikaa kadunkulman kioskeissa myyvät nuoret naiset.

Lehdessä arveltiin, että viikon aikana Kenian pääkaupungin suuret ja pienet yrittäjät tienaisivat ylimääräiset 80 miljardia shillinkiä, liki 900 miljoonaa euroa. Käsittämätön summa maassa, joka oli suosittu turistikohde, kunnes vuonna 1998 tehty pommi-isku Yhdysvaltojen suurlähetystön edustalla Nairobissa surmasi yli 200 ihmistä ja romahdutti matkailusektorin useaksi vuodeksi.

Olin itse suhtautunut skeptisesti Maailman sosiaalifoorumin järjestämiseen Nairobissa, sillä argumentilla, ettei Keniassa – tai muuallakaan Itä-Afrikassa – ole olemassa kansanliikkeitä, siis sellaisia kuten vaikkapa joidenkin Latinalaisen Amerikan maiden maattomien maatyöläisten liikkeet.

Erilaisia paikallisia yhden asian liikkeitä täällä toki on, sekä maaseudulla että Nairobin hökkelikylissä. Kuten myös kansalaisjärjestöjä, jotka on perustettu lähinnä ulkomailta saaduilla kehitysyhteistyövaroilla. Niiden toiminta lakkaisi välittömästi, mikäli rahansiirrot pohjoisen pallonpuoliskon kumppanijärjestöiltä ehtyisivät.

Mutta jo ennen kuin koko foorumi oli ehtinyt alkaakaan olin käynyt afrikkalaisten taistelevien runoilijoiden illassa, tavannut eteläafrikkalaisia vesihuollon yksityistämistä vastaan kamppailevia aktivisteja, militantteja ugandalaisia lesboaktiiveja ja kenialaisen polkupyöräkyyditsijöiden järjestön jäseniä. Olin myös juonut olutta kamerunilaismiehen kanssa, joka haluaa herättää kriittistä keskustelua eurooppalaisten broilerien halpatuonnin ja kanapikaruokaloiden haittavaikutuksista Afrikan maissa.

En ole aiemmin osallistunut sosiaalifoorumeihin ja Suomesta käsin asiaa seurattuani olen ollut taipuvainen pitämään niitä hiukan elitistisinä tempauksina. Mutta nyt ymmärrän ainakin sen, että voi olla hyvin hedelmällistä yksinkertaisesti tarjota puitteet sille, että mitä erilaisimmista lähtökohdista tulevat, oikeudenmukaisemmasta maailmasta unelmoivat ihmiset voivat tavata ja vaihtaa kuulumisia keskenään.

Toisaalta Nairobissakin nähtiin aiheelliseksi järjestää sosiaalifoorumille varjokokous, Kansalaisten sosiaalifoorumi. Syynä ennen kaikkea virallisen foorumin viiden euron suuruinen osallistumismaksu (80 euroa eurooppalaisille), johon tavallisilla slummien pölyisten polkujen tallaajilla ei varmasti ollut varaa.

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 02/2007

Lyhyet

Käärmeet ennustajina

Kiinan Nanningissa on tutkimuskeskus, jossa tutkitaan maanjäristyksiä. Aluetta seurataan herkillä teknologisilla antureilla, mutta erityisen merkittävä menetelmä on käärmeiden tarkkailu. Paikallisen matelijafarmin herkkänahkaisia asukkeja seurataan internetkameran välityksellä vuorokauden ympäri.

Nanningin järistystutkimuskeskuksen johtajan Jiang Weisongin mukaan käärmeiden aistit ovat luontokappaleiden herkimpiä silloin, kun kyse on maankuoren liikkeiden enteilystä. Ne voivat aavistaa järistyksen yli sadan kilometrin päästä jopa viikkoa ennen kuin se tapahtuu.

Käärmeiden käyttäytyminen muuttuu vaaran uhatessa. Ne lähtevät pesästään vaikka keskellä talvea, ja jos järistyksestä on tulossa voimakas, ne pyrkivät jopa kiipeämään seinille pakoon päästäkseen.

 

Räpäten lapsille oikeutta

”Turpa auki – vapauta loistosi!” kehottaa kehitysyhteistyöjärjestö Plan Suomi Säätiö. Järjestön kilpailu haastaa suomalaisnuoret luomaan rap- ja hiphop-musiikkia YK:n lapsen oikeuksista. Kilpailun juuret ovat Senegalissa.

Tavoite on saada nuoret osallistumaan keskusteluun lapsen oikeuksista omalla kielellään ja keinoillaan. Räpätä voi niin omasta elämästään kuin globaaleista kysymyksistäkin. Teemoja ovat lapsen oikeus mielipiteisiin, koulutukseen, lepoon, vapaa-aikaan, tasa-arvoon ja väkivallalta suojeluun.

Kilpailuun osallistutaan yksin tai ryhmässä tehdyllä äänitallenteella 23. huhtikuuta 2007 mennessä. Jos riimittely tökkii, Planin työpajoista saa virikkeitä.

Voittajakappaleet levytetään, ja parhaat sanoitukset pääsevät lyriikkakirjaan.

 

Johannesburgissa käydään orjakauppaa

Ihmiskauppa on globaali ongelma, ja kauppiaat eri puolilla maailma käyttävät samoja keinoja.

Usein uhreille, enimmäkseen naisille ja lapsille, luvataan parempi elämä ulkomailla, mutta vastassa onkin karu todellisuus seksiorjana. Etelä-Afrikkaan ihmiskauppiaat tuovat uhrejaan Mosambikista ja Swazimaasta.

Kansainvälisen siirtolaisjärjestö IOM:n mukaan joka kuukausi vähintään tuhat mosambikilaista salakuljetetaan Etelä-Afrikkaan, jossa heidät myydään noin tuhannella randilla (106 eurolla).

UNICEFin valtuutetun Margie de Monchyn mukaan monet Etelä-Afrikan kaupungit toimivat myös kansainvälisten ihmiskauppaverkostojen markkinapaikkoina. Rikollisjärjestöt hankkivat uhreja edulliseen hintaan Johannesburgista, ja kuljettavat nämä edelleen Aasiaan ja Eurooppaan.

 

Seksityöläiset elättävät perheen

Prostituoituja halveksitaan Kambodzhassa avoimesti, vaikka heidän ansionsa ovat useal­le perheelle elinehto.

Phnom Penhin katuprostituoitujen arjesta tehty tutkimus kertoo lohdutonta tarinaa köyhän Kaakkois-Aasian maan seksityöläisten elämästä.

Suurimman osan oli kadulle ajanut yksiselitteisesti köyhyys – eikä vain oma – sillä yli 80 prosenttia lähetti rahaa myös perheelleen. Eronneet naiset elättivät prostituutiolla lapsiaan, naimattomilla naisilla oli usein vastuullaan suuri sisarusparvi.

Naisten valinnanmahdollisuuksia rajaavat koulutuksen puute. Kirjoittaa osasi vain joka viides haastatelluista, lukutaitoisia oli puolet. Lähes kaikki tekivät töitä viikon jokaisena päivänä.

Seksityöläisten elämää leimaa pelko. Joukkoraiskaukset ovat tavallisia, niiden uhriksi oli joutunut yli 70 prosenttia haastatelluista. Näin siitäkin huolimatta, että suojelurahan maksaminen on yleistä, ja niitä keräävät poliisit.

 

Tappavaa kotityötä

Joka vuosi yli puolentoista miljoonan naisen ja tytön arvioidaan kuolevan siksi, että he altistuvat kotitöitä tehdessään myrkyllisille savukaasuille. Lähes puolet maailman ihmisistä syö ruokaa, joka on keitetty savuttavalla tulisijalla, polttoaineena puu, lehdet tai lanta. Avotulikeittiöitä käytetään paljon Aasiassa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa.

Sisäilman saasteista ei juuri puhuta, vaikka niiden arvellaan tappavan kaksi kertaa enemmän ihmisiä kuin ulkoilman saasteiden. Itse asiassa viisi prosenttia ulkoilman saasteista kertyy savuisen sisäilman päästöistä.

Orgaaniset polttoaineet, kuten lehdet ja lanta, ovat hengenvaarallisia siksi, että ne palavat tehottomasti eli tuottavat vähän lämpöä, mutta paljon kaasuja. Pahimmillaan savuavat hellat sisätiloissa tekevät keittiön ilmasta murhaavaa.

 

Google kutsuu supermiestä

Hakukonejätti Googlen hyväntekeväisyyssiipi Google.org on ilmoitellut vapaista työpaikoistaan näyttävästi muun muassa The Economist -lehdessä. Liikemiesvainulla varustettujen köyhyydenvähentäjien kannattaa siis suunnata Kaliforniaan.

Google.org kosiskelee leipiinsä työntekijöitä, joilla olisi käytännön kokemusta paitsi köyhyyden vähentämishankkeista Afrikassa myös tietotaitoa poliittisesta työstä. Lisäksi toiveissa on yrittäjätausta, kokemusta erilaisten yritysten pyörittämisestä ja franchising-toiminnan kehittämisestä, loistavat kirjalliset taidot ja tutkinto mieluusti tilastotieteestä – johtamiskykyä ja -kokemusta unohtamatta.

Google.org tarjoaa ihmemiehille – ja ihmenaisille – kelvolliset työsuhde-edut. Rekrytointisivu kertoo, että vanhempainvapaan ensimmäisenä kuukautena voi tilata työnantajan piikkiin 500 dollarilla valmisruokaa kotiin. Pääkonttorilla vaihdetaan tarvittaessa autoon öljyt. Toisaalta töihin pitää äitiyslomalta vääntäytyä jo kolmen kuukauden päästä, eikä vuosilomaakaan kerry kuin 15 päivää vuodessa.

 

Kaiken maailman kansanmurhia

Eteläafrikkalainen Anthony Brink toimitti Haagin kansainväliseen tuomioistuimeen tammikuussa 59-sivuisen dokumentin, jossa hän syyttää maanmiestään Zackie Achmatia kansanmurhasta. Murhavälineeksi Brink väittää hiv:n hoidossa käytettäviä lääkkeitä.

”Achmat on henkilökohtaisesti vastuussa siitä, että näitä lääkkeitä on saatavilla julkisesta terveydenhuollosta”, valittaa Brink.

Zackie Achmat on hiv-positiivisten etujärjestön TAC:n nokkamies. Järjestö on tehnyt hartiavoimin työtä sen eteen, että tartunnan saaneet saisivat nykylääketieteen suosittelemaa hoitoa.

Syytteen nostaneen Brinkin toimintaa rahoittaa säätiö, jonka vetäjä väittää vitamiinien olevan lääkehoitoa tehokkaampia hiv:n hoidossa – ja tekee bisnestä myymällä ja markkinoimalla omia vitamiinivalmisteitaan.

TAC on virallisessa kannanotossaan ilmoittanut, ettei aio lotkauttaa korvaansa Brinkin väitteille.

 

Sotalelut Irakin lasten suosiossa

Fallujassa toimiva kauppias Ahmed Ghazi ei täyttänyt puotinsa hyllyjä pehmoleluilla joulun alla, sillä hän tiesi, millaisia lahjoja Irakin lapset toivoivat.

”Viisainta on tuoda ulkomailta pyssyjen ja panssarivaunujen tyyppisiä leluja, sillä ne ovat pikkupoikien suosiossa. Lapset koettavat matkia sitä, mitä näkevät katsoessaan ikkunasta ulos”, Ghazi sano.

Myös tytöillä oli erityinen suosikkilahjansa. ”He tykkäävät enemmän itkevistä nukeista kuin niistä, jotka tanssivat, soittavat tai laulavat”, Ghazi jatkaa.

Lasten ongelmia bagdadilaisessa instituutissa tutkiva Nuha Khalil sanoo tyttöjen purkavan tukahdutettua suruaan leikkimällä äitiä, joka huolehtii pienestä tyttärestään.

”Katsoessaan ympärilleen he näkevät vain suremaan kokoontuvia naisia, jotka ovat menettäneet läheisiään. On likimain mahdotonta yrittää lohduttaa näitä pikkutyttöjä ja korvata heidän kokemiaan menetyksiä”, Khalil valittaa.

Useimpien lasten kotona on surua, koulutkaan eivät ole turvassa väkivaltaisuuksilta eikä ulkona ole juuri mitään ajanvietettä. Yhä useam­pi lapsi joutuu perheensä mukana maanpakoon, sillä kotimaansa jättää nyt arviolta 100 000 irakilaista kuukaudessa.

Asiaa tutkineiden psykologien mukaan lapset ovat liiankin hyvin perillä politiikasta. Raportin mukaan lasten mieliä hallitsevat aseet, luodit ja kuolema. He pelkäävät Yhdysvaltain miehitystä, mutta myös sieppauksia ja räjähdyksiä, mikä ilmeni oppimisvaikeuksina yli 90 prosentilla tutkituista lapsista. (IPS – Dahr Jamal ja Ali al-Fadhily).

 

Bogotásta vuoden kirjapääkaupunki

Maailman kirjapääkaupungin titteli menee tänä vuonna ensi kerran Latinalaiseen Amerikkaan. YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unesco on myöntänyt sen Kolumbian pääkaupungille Bogotálle.

Huomionosoituksen tarkoituksena on kannustaa lukemista, ja Bogotássa valmistellaankin nyt moninaisia tempauksia ja kampanjoita asian tiimoilta. Yksi kirjavuoden tempauksista on Bogotá 39, jossa annetaan ääni 39:lle latinalaisamerikkalaiselle alle 39-vuotiaalle kirjailijalle.

Kirjapääkaupunkivuosi avataan virallisesti 23. huhtikuuta, jolloin vietetään kansainvälistä Espanjan kielen päivää vuonna 1616 kuolleen espanjalaisen kirjailijan Miguel de Cervantesin muistoksi.

Kolumbian kulttuuri- ja matkailuinstituutissa kirjallisuusasioista vastaava johtaja Ana Roda kertoo, että pääkaupungin kirjailijoilta, kulttuurijärjestöiltä ja -ryhmiltä odotetaan parhaillaan aloitteita, joiden viranomaiset toivovat monipuolistavan juhlavuoden ohjelmaa.

Teema värittää huhti-toukokuulle ajoittuvia kirjamessuja. Messuja ja kirjastoja karttavat pääkaupunkilaisetkin pääsevät osallisiksi kirjavuodesta muun muassa joukkoliikenteen asemilla, joille perustetaan kirjanlainauspisteitä.

Kolumbian 42-miljoonaisesta väestöstä on lukutaidottomia 7,6 prosenttia. Pääkaupungissa osuus on vain 2,5 prosenttia, mutta köyhässä Chocón rannikkomaakunnassa jopa 20 prosenttia.

IPS – Helda Martínez

Julkaistu Kumppani-lehdessä 02/2007

Tulevaisuuden äänestäjät

Helsinkiläisen Kaisaniemen koulun oppilaskuntaan on valittu vaaleilla 32 edustajaa. Oppilaskunnassa pohditaan koulun asioita ja suunnitellaan esimerkiksi juhlia. Yhdessä mietitään, mitä koulussa saa tehdä ja mitä ei. Kännykkään ei esimerkiksi saa puhua, ja eväät pitää syödä vasta koulun jälkeen.

Seitsemän Kaisaniemen ala-asteen oppilasta pääsi Kumppanin vaali-aiheiseen tenttiin. Heiltä kysyttiin muun muassa sitä, mitä poliitikko tekee, mitä vaalit ja demokratia tarkoittavat, mitä eroa on puolueilla ja mitä itse kukin haluaisi muuttaa Suomessa ja maailmassa. Ja tietysti kysyttiin myös tulevaisuuden haaveista.

Iris Kareoja, 7

Iiris (Kuva: Natalia Baer)(Kuvaaja: Natalia Baer)

”Eiks ne vaalit ole vähän niinku äänestystä. Varmaan se on jotain että valitaan joku tyyppi. Poliitikot tekee niitä haastatteluja kai, ja hoitavat hallituksen asioita. Poliitikoksi tullaan pyrkimällä ja opiskelemalla joitain asioita. Eri puolueet hoitavat myös hallituksen asioita.

Olen kuullut demokratia-sanan, mutta en tiedä mitä se tarkoittaa.

Haluaisin muuttaa maailmaa niin, ettei tulisi sotia, vaikka en kyllä usko että Suomeen tulee, koska Suomi on niin turvallinen.”

Felix Bardy, 8

Felix (Kuva: Natalia Baer)

”Vaaleissa äänestetään esimerkiksi presidentti ja kaikkee, ja ketkä menee sinne eduskuntaan. Eduskunnassa ihmiset miettii asioita ja sitä mitä täällä Suomessa pitää tehdä ja muuallakin, sääntöjä ja muuta. Poliitikot miettii kans että mitä maapallolla ja Suomessa sais tehdä. Ne jotka saa eniten pisteitä, pääsee poliitikoiksi. Demokratiasta olen vähän kuullut, mutten tiedä mitä se tarkoittaa. Puolueista tiedän vihreät, eiks ne ajattele et luontoa pidettäis siistinä ja muuta. Tiedän kyllä muitakin puolueita, mutten muista.

Mun mielestä ehkä jotkut kivat jutut vois olla Suomessa vähän halvempia. Olen säästänyt yhtä legojuttua varten, sellainen tosi kiva Star Wars -juttu, se maksaa ihan liikaa, 109 euroa.

Musta tulee isona käsikirjoittaja niin kuin isästä.”

Irene Nikkarinen, 10

Irene (Kuva: Natalia Baer) ”Vaalit on äänestys, jossa valitaan johonkin virkaan ihminen. Se on saanut ensin pitää puheen, et miks just se pitäis valita.

Jos haluaa poliitikoks niin kai siinä on sellaiset askelmat. Ensin pitää raataa eduskunnassa ja kovalla työllä voi sitten päästä poliitikoksi.

Demokratia on sellainen rauhanomainen päätös, et jokainen voi sanoa juu, jaa, ehkä tai tyhjä.

Puolueissa voi olla eri kannustimet ja tähtäimet – ja erilaisia persoonallisuuksia.

Tahtoisin muuttaa maailmaa niin, ettei olisi niin paljon sotia – sehän on se klassinen toive – ettei tarvitsisi miesten, naisten ja lasten kärsiä, ja että lääkehoito paranisi, ettei sairauksiin kuoltaisi. Suomi on kyllä hyvä maa, pieni mutta pippurinen.

Isona mä haluaisin opettajaksi tai toimistotyöntekijäksi. En ainakaan pyri miksikään uraohjukseksi tai oikeusjuristiksi. Mut jos niin käy, niin ei se haittaa.

Mikko, 10

Vaalit on semmoista aikaa, kun ehdokkaat kehuu itseään. Eduskunta hoitaa Suomen asioita, että kaikilla on hyvä olla.

Poliitikot päättää esimerkiksi maataloudesta ja politiikasta. Poliitikoksi pääsee aika hyvällä matematiikalla. Vähän viisautta tarvitaan myös.

Demokratia liittyy jotenkin eduskuntaan. Oisko se joku joka päättää asioista?

Puolueissa kaikilla on omat hommansa. Vihreät hoitaa aika paljon sitä maataloutta.

Mun mielestä kaikki on hyvin Suomessa. Ehkä bensan hintaa vois vähän muuttaa. Äiti aina motkottaa, että ois sittenkin pitänyt tankata sillä ensimmäisellä huoltoasemalla, muttei me enää jakseta kääntyä takaisin.

Maailmassa vois olla vähemmän sotia. Lehdissä lukee, että rauhanturvaajakin voi kuolla.

Haaveilen jääkiekkoilijan ammatista. Tai sitten musta vois tulla laulaja tai kitaristi.”

Oona Jaatinen, 11

Oona (Kuva: Natalia Baer) ”Vaaleissa ihmiset äänestää kuka on paras edustamaan meidän maata. Eduskunnassa päätetään tärkeistä asioista. Mut ei siellä kaikki ole kyllä ihan viisaita tai oikeita ihmisiä edustamaan meitä, esimerkiksi joku Tony Halme.

Poliitikko päättää asioista ja kannattaa jotain asiaa. Poliitikoksi pääsee sillä tavalla, että hakee sitä paikkaa jollain vaaleilla.

Demokratia tarkoittaa sitä että on tasapuolinen.

Puolueet kannattaa asioita, jotka on niiden mielestä tärkeitä. Esimerkiksi vihreät on luonnon puolella.

Maailmassa haluaisin pysäyttää ilmastonmuutoksen ja estää ihmisten pahuuden. Toivoisin, että kuunneltaisiin toisia eikä vain huudettaisi.

Musta tulee isona lääkäri, ehkä syöpälääkäri. Haluaisin auttaa ihmisiä ihan oikeasti, en niin kuin missit höpisee, että ne haluaa maailmanrauhaa.”

Saara Rinne, 12

Saara (Kuva: Natalia Baer)

”Vaalit on sellainen äänestys missä valitaan esimerkiksi presidentti tai puheenjohtaja. Eduskunnassa on töissä puheenjohtajat ja sihteerit, ja ne päättää asioista ja ostaa Suomelle jotakin. Ne kans päättää mikä on Suomelle hyväksi ja ehkä myös lait. Poliitikko voi asettua ehdolle, mut sitä ennen pitää opiskella politiikkaa ja sitten kansa äänestää.

Eiks demokratia ole niin kun tasavallan virka? Virkavalta?

Puolueet tekevät eri asioita. Kaikki ehdottaa ja yhdessä päätetään. Vihreät on ainakin puolue, mutta en tiedä mitä ne tekee.

Haluaisin muuttaa Suomen ja maailman sellaiseksi, että kaikilla olis varaa omaan kotiin ja kaikki saisi tarpeeksi ruokaa.

Isona musta tulee aivan varmasti juristi.”

Sara Tuominen, 12

Sara (Kuva: Natalia Baer) ”Vaaleissa valitaan presidentti tai puheenjohtaja. Päätetäänks eduskunnassa maan asioita? Ainakin siellä on semmoisia kokouksia.

Poliitikko miettii kaikkia maan asioita. En tiedä poikkeanko aiheesta, mutta opetusministeriössä pohditaan koulun asioita.

Poliitikoks tulee ne, jotka haluaa tulla. Mä en tiedä meneeks ne mihinkään vaaleihin, presidentti kyllä menee.

Demokratia on kansavalta, äidinkielen tunnilla kerrottiin. Puolueet puolustaa eri asioita.

Tahtoisin, että maailma muuttuisi niin, että kaikki sais ruokaa ja kaikilla ois vanhemmat, ettei tarvis enää sotia ja et kaikilla ois koti mis ne asuu. Ja et pääsis lääkäriin, kun on kipeä.

Mä haluaisin isona muuttaa mun ystävän kanssa Kaliforniaan. Me asuttais ensin jossain rähjätalossa, ei tarttis olla luksusta. Musta tulis näyttelijä ja laulaja. Sivutyönä voisin olla cheerleader-valmentaja.”

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 02/2007

Irti köyhyydestä naisvoimin

Omwati (Kuva: Petra Teräntö)Sultan Purin slummissa asuva Omwati kaipaa tuekseen naisyhteisöä. (Kuvaaja: Petra Teräntö)

Intiassa mies päättää perheen rahankäytöstä yli 60 prosentissa kotitalouksista. Sultan Purin slummista kotoisin oleva Babita työskentelee miehensä kanssa aamukahdeksasta iltakahdeksaan slummia ympäröivien likaviemärien puhdistajana. Heidän kuukausitienestinsä yltävät 65 euroon, mikä riittää juuri ja juuri välttämättömien tarpeiden tyydyttämiseen.

Samassa slummissa asuva Omwati uhraa tällä hetkellä päivänsä työnhakuun, sillä kuuden lapsen äitinä myös hänen olisi osallistuttava perheensä elatukseen.

”Lukutaidottomina meillä ei ole tietoja oikeuksistamme eikä liioin keinoja nostaa perheitämme taloudellisesta ahdingosta”, naiset valittelevat.

”Jos olisin saanut koulutusta, voisin olla paremmin palkatussa työssä. Perheenikin olisi varmaan onnellisempi”, Babita toteaa.

Omwati myöntää kaipaavansa yhteisöä, jossa naiset yhdessä hakisivat ratkaisuja ongelmiinsa, ja jossa opittaisiin elämässä selviytymisen taitoja.

Naisista kumpikaan ei ole koskaan kuullut slummeissa toimivista naisten koulutukseen keskittyvistä ryhmistä.

Tienestit kasvavat

Naisten kouluttamiseen ja itsenäistämiseen pyrkii intialainen Baliga Memorial Trust -säätiö. Sen tavoitteena on saada Delhin slummien naiset pois köyhyysloukusta. Naisten sosiaalista ja taloudellista itsemääräämisoikeutta edesautetaan naisten keskinäisillä self help -työryhmillä. Ne mahdollistavat tuottoisan liiketoiminnan harjoittamisen ja lisäansioiden tienaamisen.

Baliga-säätiön self help -ryhmissä on 330 naista, jotka ovat iältään 18-50 -vuotiaita. Naiset on valittu mukaan tukiryhmiin perheen vähävaraisuuden perusteella. Osa naisista on työskennellyt tehtaissa ja liittynyt ryhmään paremman palkan toivossa.

Self help -ryhmissä naiset tienaavat alkuvaiheessa 5-8 euroa kuukaudessa, mutta markkinoiden laajetessa ja välikäsien vähetessä tulot nousevat jopa 40 euroon henkeä kohden. Yksi tärkeimmistä hyödyistä on kuitenkin yhteisön tarjoama henkinen tuki. Naisten vahvistunut itsetunto, opitut taidot ja slummin ulkopuolelle ulottuvat sosiaaliset suhteet luovat toiveikkuutta köyhyyden vähenemisestä ja oman elämän kohentumisesta.

Tekstiilisuunnittelua ja kynttilän valua

Työryhmän toiminta aloitetaan pankkitilin avaamisella ja säästösuunnitelman tekemisellä. Ryhmän tulee päättää, kuinka paljon kukin sen jäsenistä säästää omasta palkastaan – tai mahdollisesti perheensä varoista – yhteiselle tilille. Monessa ryhmässä kuukausittain talletettava summa on 100 rupiaa eli vajaat kaksi euroa.

Kun riittävä rahasumma on koossa ja mieleinen liikeidea löytyy, voi ryhmä myöntää itselleen lainan ja aloittaa kaupallisen toiminnan. Liikeidean on kuitenkin oltava kaikkien ryhmän jäsenten hyväksymä. Tienestiä voidaan kerätä myös myöntämällä korollista lainaa ryhmän ulkopuolisille henkilöille.

Self help -ryhmän käsite on lainattu Etelä-Intian Tamil Nadussa ja Karnatakassa toimivilta kansalaisjärjestöiltä. Intias

Kauhun ja arjen kuvia

Peru1 (Kuva: Eija Pulkkinen)Marcial Berocal Evanan maalaa sulalla. (Kuvaaja: Eija Pulkkinen)

Sarhua on pieni kylä Perun Andeilla. Ayacuchon läänin pääkaupungista Huamangasta on sinne matkaa 125 kilometriä. Hyvällä onnella matka kestää kuutisen tuntia, sadesäällä kymmenen. Viimeiset 50 kilometriä ovat yhtä kivikkoista mutkaa.

Seutu ei ole tunnettu ainoastaan sissijärjestö Loistavasta Polusta, joka aloitti siellä toimintansa 1980-luvulla. Kolmen tuhannen asukkaan Sarhua tunnetaan myös tabloista, halkaistuun puunrunkoon tehdyistä maalauksista. Tablat kertovat kylän arjesta ja juhlasta, mutta myös terrorismin vuosista, jotka mullistivat alueen elämän.

 

Halkaistuun puunrunkoon maalattuja sarjakuvamaisia tauluja on kahdenlaisia. Sukupuut kuvaavat perhejuhlia kuten häitä, nimenantoriittejä ja hautajaisia. Yhteisöllisiin tabloihin tallennetaan tulevia sukupolvia varten lait, perinteet, tavat ja myytit.

 

Tabloihin maalataan myös kylää kohdanneet suuronnettomuudet: kadot, tulvat ja maanjäristykset. Jos taiteilija osaa kirjoittaa, merkitsee hän tauluun ajan, paikan, kuvien selityksen ja niissä olevien ihmisten nimet.

Tabla kuuluu kodin perusesineistöön. ”Tabla on ensimmäinen esine, joka uuteen kotiin hankitaan. Sen uskotaan tuovan onnea koko yhteisölle”, antropologi Josefa Nolte sanoo.

Kattopalkkien valmistuttua nuoripari järjestää juhlan, jossa talon mieskummi kantaa tablan läpi kylän. Naiskummi seuraa häntä yllään upouusi viitta, yiglla. Viimeisenä saapuvat talkooväki ja soittoniekka, joka puhaltaa tahtia härkien sarvista tehdyllä wagrapuku-torvella.

Kun jopa kolmimetrinen tabla on tukevasti katossa, miehet ottavat talonväen siunaukseksi kulauksen chichaa eli maissi­olutta. Ensimmäinen ryyppy kaadetaan aina maahan Pachamamalle, Äiti Maalle, jotta tämä siunaisi talon, karjan ja pellot.
 

Arjesta aviorikoksiin

Tablojen maalaaminen on perinteisesti miesten yksinoikeus. Vain heidän on oletettu tuntevan kyllin hyvin yhteisön perinteet. Pikkuhiljaa kuitenkin myös naiset ovat alkaneet värittää miesten piirtämiä kuvia.

”Ensin halkaisen tablapuun tai kaktuksen kahtia. Näin maalattava osa on tasainen ja takaosa säilyttää rungon pyöreän muodon. Värit sekoitan kasveista, siemenistä, juurista ja puunkuorista. Pensseleinä ovat linnun sulat. Sitten jaan rungon sarjakuvaruutuihin”, kertoo tablataiteilija Marcial Berocal Evanan.

Pystysuorassa tablassa kuvien järjestys on tarkka, sillä maa­lausta luetaan alhaalta ylöspäin. Alimpana on kylän suojeluspyhimys, seuraavina espanjalaisten valloittajien mukanaan tuomat eläimet, kuten vuohi, lehmä ja aasi.

Seuraavassa ruudussa ovat eläimet, jotka liitetään jumaliin. Niitä ovat laama, alpakka ja kondorikotka, jonka uskotaan muuttuvan enkeliksi, kun se saapuu ihmisten maailmaan. Ylimpinä ovat aurinko, kuu, tähdet, vuoret sekä vuorten jumala Ayuda (Apu), joka kuvataan aina kuninkaaksi. Ayuda on jumalista tärkein, sillä se siunaa kotia, viljelyksiä ja kulkua vaarallisilla vuoristoteillä.

Kyläläisten mukaan tabloja on tehty ”aina”. Erään näkemyksen mukaan niitä alettiin maalata vähintään yli 500 vuotta sitten, sillä tekniikka on osin sama kuin inkojen seinämaalauksissa. Siksi tabloja kutsutaan myös nimellä quellcas kuten maalauksia, joihin inkat tallensivat tärkeimmät tapahtumansa.

Vaikka vuosisatojen kuluessa aiheet ovat muuttuneet, tärkeintä on yhä arjen kuvaus. Tablat kertovat paimentamisesta, chichan valmistuksesta ja sadonkorjuujuhlista. Sarhuassa ikiaikaiset kansanuskonnot elävät kristinuskon rinnalla.

”Katolilainen moraali alkoi vaikuttaa 1950-luvulla, ja sen sanoma oli selkeä. Jumala rankaisee, jos varastaa tai tekee aviorikoksen”, Nolte selvittää.

Tällaisessa tablassa enkelit itkevät ja paholaiset tanssivat. Parannusriitti on myös aihe, joka toistuu usein.

”Parantaja etsii tautia kuljettamalla marsua sairaan yli päästä jalkoihin. Tauti sijaitsee siinä, missä marsu liikehtii levottomasti. Koska sairauden uskotaan siirtyvän marsuun, parantaja polttaa marsun hävittääkseen taudin sen mukana.”
 

Kuoleman kolkka

Sarhuassa, kuten muuallakin Perun Andeilla, puolet perheistä elää köyhyydessä ja toinen puoli äärimmäisessä köyhyydessä. Imeväiskuolleisuus on maailman korkeimpia, ja moni alle kolmivuotias lapsi kärsii kroonisesta aliravitsemuksesta.

Karuilla niityillä laiduntavat laamat, lampaat, lehmät ja alueen kulkuneuvot, hevoset. Vaikka lehmä lypsää vain muutaman litran vuorokaudessa, on se monelle perheelle elämisen ehto. Hädän tullen lehmän voi myydä ja sitä vastaan saa lainaa. Andeilla kuuleekin sanottavan: ”Kun lehmä kuolee, itkemme. Kun lapsi kuolee, teemme uuden.”

Ketsuaksi sarhua tarkoittaa kuoleman kolkkaa. Sellainen kylä oli varsinkin 80-luvulla, kun terrorismi tunkeutui maahan.

Vallankumousta ajanut sissiliike Loistava Polku (Sendero Luminoso) toi 80-ja 90 luvuilla kuviin julmuuden ja kuoleman. Näinä terrorismin vuosina Perussa kuoli tai katosi yhteensä lähes 70 000 ihmistä. Ajan tablojen kuvaamat murhaajat ja raiskaajat olivat yhtä lailla aseistettuja sotilaita kuin punalippuja heiluttavia terroristeja.

”Mielettömän väkivallan vuodet muuttivat alueemme elämää enemmän kuin sadat vuodet ennen niitä. Terrorismi sai aikaan kyliä, joissa oli vain naisia ja lapsia, sillä miehet oli joko surmattu tai he olivat paenneet”, Nolte kertoo.

Parisen tuhatta sarhualaistakin lähti Limaan, jossa he jatkoivat kotiseutunsa perinteitä, myös tablojen maalaamista.

Limassa taulut saivat uuden muodon ja värit. Uuden suunnan uranuurtaja Carmelon Berrocal kuoli vuonna 1998. Koska rannikolla ei ollut tabloiksi sopivia puita, maalasi hän vanerilevylle pääosin hehkuvilla ostoväreillä.

Myös aiheet muuttuivat, eikä Liman ryhmä enää maalaa sukupuita vaan Sarhuan arkea, juhlaa ja tapoja. Näin he siirtävät tietoa kotikylänsä elämästä lapsilleen, lapsenlapsilleen ja maailmalle.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 02/2007

 

Yhden äänen ruhtinas

Poliitikot (Kuva: Raisa Raekallio)(Kuva: Raisa Raekallio)

Eduskuntavaalien aikana viestimet huolestuvat säännöllisesti äänestysaktiivisuuden alhaisuudesta. Passiivinen kansa vaikuttaa välinpitämättömältä edustuksellisen demokratian suhteen.

Yleinen syy äänestämättä jättämiselle on kokemus vaikutusmahdollisuuksien vähäisyydestä. Perinteistä vaaliuurnilla käymistä ei enää mielletä pyhäksi velvollisuudeksi yhteisöä kohtaan. Yksilöityvässä maailmassa yksi ääni hukkuu miljoonien muiden joukkoon.

Esimerkkitapauksemme, äänestäjä A, on kuitenkin vaatimaton toiveissaan. Hänelle riittää, että kehitysyhteistyömäärärahat saadaan YK:n suosittelemalle tasolle eli 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta.

Todellisuudessa äänestäjillä on tietysti paljon monipuolisempia motivaatioita äänestämiselle. Valtio-opin professori Heikki Paloheimo Tampereen yliopistosta on mukana Suomen Akatemian tutkimushankkeessa, jossa on tutkittu suomalaisten poliittista ja äänestysosallistumista. Hänen luettelemistaan äänestysmotivaatioista äänestäjä A:n pyrkimykset vastaavat aatteellisia tavoitteita.

”Aatteellisia tavoitteita määrittää se, että ne ovat yleensä irrallisia äänestäjän omista taloudellisista eduista. Tällaisia ovat sosiaalipoliittiset ja globaalit asiat kuten kehitysmaiden asema”, Paloheimo sanoo.

Muita äänestysprofiileja ovat vankka sitoutuminen poliittiseen järjestelmään, markkinatalouteen tai valtiokeskeisyyteen, yhteisöllinen sitoutuminen tiettyyn alueeseen – kuten omaan kuntaan – sekä lompakkoäänestäjät. Viimeksi mainituille tärkeintä on se, että ehdokas ajaa äänestäjän taloudellisia etuja.

Suomalaisista suuri osa äänestää lompakollaan.

Uhkana vaaliliitto

Ensin A:n on kuitenkin valittava ehdokas, jolla on sama tavoite kuin hänellä. Dosentti Ilkka Ruostetsaari Turun yliopiston valtio-opin laitokselta neuvoo A:ta kääntymään vaalikoneiden puoleen.

”Vaalikoneissa ehdokkaat vastaavat hyvinkin yksityiskohtaisiin kysymyksiin, joten sieltä saattaa löytyä myös heidän kantansa kehityspolitiikkaan. Ja joissain vaalikoneissa voi vielä painottaa itselleen tärkeitä kysymyksiä.”

Toisaalta Ruostetsaari näkee vaalikoneissa myös ongelmia.

”Ne antavat liiankin individualistisen kuvan politiikasta. Yksittäisen ehdokkaan kanta esimerkiksi kehitysyhteistyömäärärahoihin voi poiketa hänen puolueensa kannasta. Puolue kuitenkin päättää asiasta eduskunnassa ja hallituksessa.”

Ehdokkaan löytäminen ei kuitenkaan riitä. Ruostetsaari muistuttaa, että vaikka ehdokas ja hänen puolueensakin suhtautuvat myönteisesti määrärahojen nostoon, pulmaksi voi nousta vaaliliitto aiheeseen penseästi suhtautuvan puolueen kanssa.

”Tällaisessa tapauksessa uhkana on, että ääni meneekin toisen puolueen hyväksi.”

Taktikoinnilla vastinetta äänelle

Kehitysyhteistyö ei ole minkään puolueen tärkeimpiä vaaliteemoja, eikä sillä voiteta eduskuntavaaleja.

Vaikka Heikki Paloheimon mukaan tyytymättömyys poliitikkoihin on pysynyt samana viimeiset parikymmentä vuotta, Matti Vanhasen hallitukseen ollaan oltu poikkeuksellisen tyytyväisiä. Tästä voi päätellä, että koska kehitysmäärärahojen 0,7 prosentin tavoite ei ole ollut nykyisen hallituksen tavoitelistalla kovinkaan korkealla, ei se ole siellä enemmistölle kansalaisistakaan. Täten äänestäjä A jää pieneen vähemmistöön, eikä ehkä edes saa ehdokastaan läpi.

Turhautuneena marginaaliasemaansa A alkaa taktikoida. Hän etsii kehityspoliittisesti aktiivista ja myönteistä ehdokasta vain tunnettujen poliitikkojen joukosta. A lukee päivälehtien spekulaatioita seuraavasta pääministeristä. Hän on päättänyt satsata äänensä varman päälle ääniharavaan, jolla on todellisia mahdollisuuksia ylimmän vallan kahvaan.

”Isoin kisa käydään kolmen suurimman puolueen kesken. Jotta äänellä olisi mahdollisimman suuri vaikutus, äänestäjä voi pyrkiä satsaamaan isoihin puolueisiin. Toisaalta äänestäjä voi olla aatteellinen ja äänestää niin kuin sydän sanoo. Tällöin pienet puolueet ovat yhtä vahvoilla”, puntaroi Ruostetsaari.

Sitten pitää vielä ottaa huomioon puoluekuri. Vaikka äänestäjä A olisikin löytänyt mieleisensä ehdokkaan, on tämän noudatettava puoluekuria. Ainoastaan vihreillä ei sitä ole.

”Puoluekuri on jossain määrin jopa tiukentunut viime aikoina. Aina silloin tällöin kansanedustajat eivät sitä noudata ja tällöin heille on tiedossa sanktioita. Politiikka Suomessa on hyvin hallitusvetoista, ja suuret asiat on sovittu jo hallitusohjelmassa. Se ei anna paljoa liikkumatilaa yksittäiselle kansanedustajalle.”

Kuriton kansanedustaja joutuu puolestaan helposti sivuraiteelle poliittisella urallaan.

Vaalilupaukset testiin

Vaalilupauksia puolueet tekevät Ruostetsaaren mukaan varovasti, sillä Suomessa muodostetaan monipuoluehallituksia. Isokaan puolue ei päätä hallitusohjelmasta yksin.

Kepan selvityksen mukaan lähes kaikki puolueet suhtautuvat myönteisesti kehitysmäärärahojen nostamiseksi YK:n vaatimalle tasolle. Ainoastaan Perussuomalaiset tinkisivät määrärahoista ja muuttaisivat ne kriisiavuksi. Enemmistö puolueista ei kuitenkaan ole asettanut aikataulua tavoitteen saavuttamiseksi. Selvä tavoite on vain Vasemmistoliitolla (2011) ja vihreillä (2010) sekä kristillisdemokraateilla (2015).

Tietoyhteiskunnassa äänestäjän on helppo selvittää, mitä hänen ehdokkaansa tekee lupaustensa eteen. Kansanedustajien tekemät aloitteet löytyvät netistä. Lisäksi voi ottaa selvää, millaisia kysymyksiä edustaja on tehnyt hallitukselle tai mitä asioita hän on tuonut esiin tiedotusvälineissä.

”Ja ainahan äänestäjä voi lähettää sähköpostia ja kysyä.”

Ruostetsaari ei yleistäisi, että yksilön vaikutusmahdollisuudet eduskunnassa olisivat vähäiset.

”Jos kansanedustaja on kyvykäs ja aihe häntä kiinnostaa, hän voi saada paljon aikaan. Varsinkin, jos hänellä on vaikutusvaltaa omassa eduskuntaryhmässään.

Ruostetsaari kuitenkin toppuuttelee uudelleen innostunutta äänestäjä A:ta.

”Yksittäisen ehdokkaan tekemän talousarvioaloitteen läpimenon todennäköisyys on kyllä äärimmäisen pieni. Sen sijaan eri puolueiden kansanedustajat voivat tehdä yhteisaloitteita.”

Historian taakka harteilta

Heikki Paloheimon mukaan suomalaiset luottavat omiin vaikuttamismahdollisuuksiinsa vähemmän kuin kansalaiset useimmissa muissa Länsi-Euroopan maissa. Siihen on monia, pitkälti historiallisia syitä.

”Suomessa vallitsee voimakas alamaisuusmielisyys, joka tiivistyy lauseessa ’en kuitenkaan voi vaikuttaa mihinkään’. Voimattomuuden tunteemme on suurempi kuin muissa Pohjoismaissa.”

Toisaalta meihin vaikuttaa professorin mukaan konsensuspolitiikan perinne, joka syntyi toisen maailmansodan jälkeen ja jatkui 1990-luvulle saakka. Esimerkiksi ulkopoliittisen yksimielisyyden välttämättömyys ei jättänyt äänestäjille montakaan vaihtoehtoa: ketä tahansa äänestikin, lopputulos oli sama.

Asenne vahvistui edelleen, kun 1960-luvun lopussa siirryttiin tulopoliittiseen konsensukseen. Alettiin puhua kolmikantayhteistyöstä. Elinkeinoelämä käytti paljon poliittista valtaa. Koettiin, ettei puolueen värin vaihto juuri vaikuttanut asioihin. Historian jäljet elävät suomalaisissa yhä vankasti.

On siis jo aika ravistaa historian painolasti äänestäjä A:mme harteilta. Hänen kannattaakin huomata piilevä potentiaali: nukkuvat äänestäjät. Jos heidät saisi aktivoitua uurnille, voisivat valtasuhteet muuttua.

Paloheimon mukaan tyypillinen nukkumaan jäänyt on nuori, vähän koulutettu, työläisammatissa oleva mies.

A:n ei kannata tyytyä pelkästään äänestämiseen. Paloheimon mukaan uudet poliittisen osallistumisen muodot ovat yleistyneet. Esimerkiksi erilaisten nettiadressien allekirjoittamisesta on tullut suosittua. Näin on tapahtunut myös suoran osallistumisen muodoille kuten mielenosoituksille.

”Uudet muodot ovat osoittautuneet hyvin tehokkaiksi varsinkin tilanteissa, joissa paineet kohdistuvat taloudellisiin toimijoihin.”

Paloheimon mielestä vaihtoehtoiset toimintamallit eivät kuitenkaan ole yhtä tehokkaita hitaasti reagoivan, perinteisen poliittisen järjestelmän suhteen.

Siihen pätee yhä parhaiten vanha lääke, uurnalle astelu.

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 02/2007

Sisukas satiirikko Sambiasta

Benne (Kuva: Riikka Virranta)Benne Bandan mukaan korruptionvastainen taistelu ei ole tuottanut Sambiassa tulosta. (Kuvaaja: Riikka Virranta)

Oli suo, köyhä kansa, ylipappi ja suon jumala. Ylipappi lupasi kansalle paremman elämän, jos nämä uhraisivat suon jumalalle kaiken, minkä tämä pyytäisi. Kansa oli sitoutunut uhraukseen, mutta kuivuus, tulvat ja huonot sadot seurasivat toisiaan.

”Aivan kuin Sambiassa. Ihmiset ovat valmiita tekemään työtä kehityksen eteen, mutta tekeekö hallitus voitavansa?” näytelmäkirjailija, ohjaaja ja näyttelijä Benne Banda tokaisee.

Teatterin monitoimimies kuuluu sukupolveen, joka on elänyt maansa vallankumouksellisen protestiteatterin vuodet 1970-luvun lopulta 1990-luvun alkuun. Noina vuosikymmeninä puhuttiin Afrikan renessanssista. ”Lopettakaa Apartheid! Vapauttakaa Mandela!” julistettiin teattereissa.

Poliittinen satiiri on nyt Sambiassa yhtä ajankohtaista kuin ennenkin.

”Poliittisen satiirin tarkoitus on herätellä ihmisiä ajattelemaan. On kyse elämästä, hyvinvoinnista.”

Korruptio ja huono hallinto ovat Bandan lempiaiheita. Sambian edellinen presidentti Frederick Chiluba keräsi valtion varojen kavaltamisesta kymmeniä syytteitä. Moni on tunnistavinaan lähimenneisyyden poliitikkoja Bandan juonista. Korruptio on kuitenkin niin ajatonta, että myös nykyhallinto tarjoilee runsaasti aineistoja näytelmiin.

”Nykyisen presidentin Levy Mwanawasan aikana korruption vastaiseen taisteluun on kulutettu järjettömästi rahaa, mutta mikään ei muutu”, Banda arvioi viime syyskuussa toiselle kaudelleen valittua presidenttiä. ”Ihmisiä on ollut korruption takia oikeudessa, mutta harva on saanut tuomion.”

Bandan satiireilla on ollut varsin hyvä vastaanotto, joidenkin mielestä liiankin hyvä. Vaalivuonna 2001 Banda ryhmineen kiersi Sambiaa äänioikeudesta ja korruptiosta kertovan Samangika-näytelmän kanssa. Joukkoa seurattiin, näytöksiä nauhoitettiin ja niitä yritettiin keskeyttää. Kerran oli tarkoitus esiintyä erään koulun tiloissa, mutta ongelmia pelkäävä rehtori perui tilaisuuden viime hetkellä.

”Ihmiset istuivat jo katsomossa! Jotkut rohkeamieliset tarjosivat meille vaihtoehtoisen näyttämön ja yleisö seurasi perässä.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 02/2007

Aikamme sankari: Stella Matutina

Stella (Kuva: Maiju Tamminen)Tansanialainen Stella Matutina on horjumaton naisten oikeuksien puoleustapuhuja. (Kuvaaja: Maiju Tamminen)

Stella Matutinan olemus on elämys. Hän on vahvaliikkeinen ja pitkä kolmekymppinen nainen. Vaatetuksena on poikkeuksetta jotain sävähdyttävää. Stellan vakituinen koti on Pohjois-Tansanian Mwanzassa, missä hän asuu äitinsä ja 8-vuotiaan poikansa kanssa.

Työ pitää Stellan lennossa niin Tansaniassa kuin muuallakin eteläisessä Afrikassa. Hän on freelancer-toimittaja, jonka kynästä kirpoaa yhteiskuntakriittistä tekstiä. Ääni ja kasvot ovat tuttuja useista radio- ja televisiodokumenteista.

Stella toteuttaa projektejaan vuonna 2000 perustamansa CGS Communication -mediayrityksen välityksellä. Lisäksi hän opettaa televisio- ja radiouutisointia sekä suhdetoimintaa Dar es Salaamin toimittajakoulussa. Syksyllä 2006 Stella aloitti kahden vuoden media-alan maisteriopinnot Yhdysvalloissa.

”Vihdoinkin voin laajentaa perspektiiviäni! Opin, kuinka muualla maailmassa käsitellään yhteiskunnallisia ongelmia, kuten köyhyyttä, eriarvoisuutta, orpoutta sekä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa”, hän hehkuttaa. Rahoitus opinnoille löytyi kansainvälisen Ford-säätiön kautta.

Lapsuutensa Stella Matutina vietti yksinhuoltajaäidin hoivissa. Esimerkillään äiti todisti tyttärelleen, että nainen pärjää myös yksin. Myös Stellan menneisyyteen kuuluu rikkoutunut ihmissuhde: monelle tansanialaismiehelle vaimon työssäkäynti on kova paikka.

Innostus media-alaan syttyi 17-vuotiaana, kun Stellan kouluun saapui toimittaja videokameroineen. Tuosta päivästä lähtien Stellalla oli selvä päämäärä. Matkan varrella hän on kuitenkin joutunut kamppailemaan niin rahavaikeuksien kuin työelämässä rehottavan seksuaalisen syrjinnän ja -häirinnän takia.

Vasta avattuaan oman toimistonsa Stella on voinut toteuttaa itseään haluamallaan tavalla. ”Media-alalla voin vaikuttaa positiivisesti yhteiskuntaan, vaikka joudunkin käyttämään kyynärpäätaktiikkaa!”

Työelämässä esiintyvään sukupuolten eriarvoisuuteen voi Stellan mukaan vaikuttaa olemalla vahva ja päättäväinen. Järkkymättömällä omanarvontunnolla on merkitystä alalla pärjäämiseen.

Stellan selkeä tavoite on edesauttaa naisten aseman kohentumista tansanialaisessa yhteiskunnassa. ”Naisilla tulisi olla mahdollisuus taloudelliseen itsenäistymiseen. He ovat yleensä täysin riippuvaisia aviomiehen tuloista.”

Pohjimmiltaan ongelma piilee sekä köyhyydessä että kulttuurissa. Tyttöjen koulutukseen ei panosteta samalla tavalla kuin poikien. Tansaniassa työssä käyvät naiset ovat vähemmistö.

Julkisuus ja muille esimerkkinä oleminen sujuu Stellalta luontevasti. ”Jos minä pystyn johonkin, pystyt sinäkin!” kuuluu motto.

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 02/2007

Tilaa Maailman Kuvalehti