Natalie Baer Annika Teppo
Kapkaupunki vuonna 1997. Suomalainen antropologi Annika Teppo koputtaa talon oveen Ruyterwachtin lähiössä. Apartheid eli ihmisten jaottelu eri rotujen mukaan – valkoisiin, mustiin ja värillisiin – on päättynyt virallisesti kolme vuotta sitten.

Oven avaa sinisilmäinen eteläafrikkalainen nainen, joka toivottaa tutkijan kohteliaasti peremmälle. Ensimmäiseksi Teppo viedään keittiöön, jossa emäntä avaa kaapin ovet. ”Katso, miten hyvässä järjestyksessä jauhopussit ovat!” nainen esittelee ylpeänä. Annika Teppo katselee ympärilleen talossa, jossa on niin puhdasta, että lattialta voisi syödä.

Apartheidin aikaan siisteyttä pidettiin ”valkoiselle, paremmalle rodulle” ominaisena piirteenä, jota muilla roduilla ei ollut. Apartheidin päättyminen ei kitkenyt käsitystä eteläafrikkalaisten ajatuksista: kun valkoisten alueena tunnetun Ruyterwachtin kouluun päätettiin sijoittaa köyhien mustien lapsia, valkoiset alkoivat riehua ja vaativat mustien poistamista alueelta.

Kaikki alkoi siitä, kun Ruyterwachtin mielenosoitusten jälkeen Annika Teppo oli Etelä-Afrikassa etsimässä aihetta väitöskirjalleen. Stellenboschin yliopiston antropologian professori John Sharp ehdotti, että rotukysymyksistä kiinnostunut Teppo perehtyisi Ruyterwachtin tapahtumiin ja siellä asuvien ihmisten asenteisiin.

Teppo löysi koskemattoman pinon asiakirjoja, joista ilmeni Ruyterwachtin koko historia. Ruyterwacht, entiseltä nimeltään Epping Garden Village, perustettiin apartheidin alkuaikoina vuonna 1938 valkoisen köyhälistön kaupunginosaksi. Apartheidin aikana asukkaat kuitenkin vaurastuivat huomattavasti, samalla kun mustien slummit kasvoivat kasvamistaan. Tuolloin uskottiin, että kyse oli ”luonnonvalinnasta”: valkoisten kuuluikin menestyä, muiden ei.

Kaikki valkoiset eivät kuitenkaan pärjänneet niin hyvin kuin valtio oletti. Siksi sosiaalityöntekijät kävivät Ruyterwachtissa opettamassa asukkaita siivoamaan, käyttäytymään ja pukeutumaan niin kuin valkoisten kuuluu. Ruyterwachtin asukkaat ponnistelivat eteläafrikkalaisen unelman saavuttamiseksi, päästäkseen ”valkoisten tasolle”.

”Oli tärkeää erottua alempiarvoisina ja sivistymättöminä pidetyistä mustista. Oli unelma taloudellisesta menestyksestä, joka valkoisten oli saavutettava keinolla millä hyvänsä, ja joka mustilta piti evätä kaikin mahdollisin tavoin”, Teppo kertoo.

Annika Teppo kiinnostui unelmasta, joka sallittiin vain valkoisille ihmisille. Tutkija halusi tietää, miten eteläafrikkalainen unelma vaikutti Ruyterwachtin asukkaiden ajatteluun ja arkeen.

Teppo vieraili Ruyterwachtissa monta kertaa viikossa ja osallistui paikallisten ihmisten jokapäiväiseen elämään. Perusteellisen, pitkäjänteisen työn aikana Tepon tytär varttui Etelä-Afrikassa kuusivuotiaasta kymmenvuotiaaksi. Mutta kärsivällisyys kannatti: työn tuloksena syntyi väitöskirja ”The Making of a Good White”. Se on maailman ensimmäinen tutkimus, joka käsittelee Etelä-Afrikan köyhiä valkoisia ja näiden unelmaa tulla yhteiskuntansa hyväksymiksi, kelvollisiksi valkoisiksi.

Keskellä eteläafrikkalaista unelmaa

Väitöstilaisuudesta on kulunut jo kolme vuotta. Annika Teppo työskentelee lehtorina yhteiskuntapolitiikan laitoksella Helsingin yliopistossa. Hän ohjaa opiskelijoita, luennoi, korjaa tenttejä. Omaa tutkimustakin pitäisi tehdä.

Väliin mahtuu kuitenkin ruokatauko. Nyt Teppo syö kuha-annostaan kaikessa rauhassa.

Pystyykö tutkija keskittymään haastatteluun näin meluisassa paikassa?

”Totta kai!” Annika Teppo nauraa. ”Etelä- Afrikassa opin sietämään ihmisiä ympärilläni, nauttimaan siitä, että heitä on kaikkialla koko ajan.”

Etelä-Afrikka on edelleen merkittävästi läsnä Tepon elämässä. Väitöksen jälkeen hän on palannut sinne vuosittain suorittamaan jatkotutkimuksia, ja näin tapahtuu myös ensi vuonna. Muutaman päivän kuluttua Teppo lähtee Etelä-Afrikkaan maantieteen opiskelijoiden matkanvetäjäksi. ”Etelä-Afrikka taisi päästä ihon alle”, tutkija hymähtää.

Annika Teppo palaa lähes kymmenen tuhannen kilometrin päähän kerta toisensa jälkeen. Neljän vuoden aikana Etelä-Afrikasta tuli koti.

”Minullahan oli luksusoltavat!” Teppo puuskahtaa. ”Asuin mukavassa talossa keskiluokkaisessa Stellenboschissa melkein koko ajan. Meillä oli juokseva vesi. Minä olen kaupunkitutkija; moni antropologi viettää vuosia pusikossa”, Teppo vertailee.

Stellenboschilaiset olivat ”oikeita” valkoisia: he menestyivät työelämässä ja asuivat kauniissa taloissa. He olivat sellaisia kuin ruyterwachtilaisetkin halusivat olla. ”Minä elin keskellä eteläafrikkalaista unelmaa.”

Annika Teppo myös viipyi tutkimuskohteessaan huomattavasti pidempään kuin antropologit yleensä. ”Tyttäreni sopeutui todella hyvin. Itse en aluksi viihtynyt Etelä- Afrikassa lainkaan. Sitten aloin viihtyä niin hyvin, että jossain vaiheessa tajusin, että nyt pitää lähteä tai en pysty lähtemään ollenkaan”, Teppo kertoo.

Kun Tepolta kysyy, miksi hän aikoinaan lähti juuri Etelä-Afrikkaan etsimään aihetta väitöskirjalleen, vastaus tulee salamana.

”En tiennyt Etelä-Afrikasta juuri mitään, mutta ajattelin, että se olisi hedelmällinen maa rotuasioiden tutkijalle.” Tepon pro gradu -työ käsitteli natsien rotuhygieniakysymyksiä.

”Natsithan aikoinaan esittivät, että suomenruotsalaiset olisivat muita suomalaisia parempi rotu. Ja tämä idea todella sai kannatusta täällä!” Teppo tuohtuu.

”Itse olen taustaltani suomenruotsalainen. Mutta miten ylipäänsä voidaan väittää, että jokin rotu voisi olla parempi kuin jokin toinen? Mehän olemme itse keksineet kaikki rodun käsitteet!”

Rodun hämärät rajat

Palataan Etelä-Afrikkaan ja Ruyterwachtiin. Annika Teppo muistuttaa, että siellä rodut ja niiden rajat ovat yhtä epätodellisia ja tilannesidonnaisia kuin täälläkin.

”Eteläafrikkalaiset erottavat toistensa ’rodun’ kymmenien metrien päähän”, Teppo sanoo. ”Mutta ainoa kriteeri ei ole ihonväri, vaan se, miten ihminen puhuu, käyttäytyy, pukeutuu. Miten siistissä kodissa hän asuu”, Teppo lisää.

Olivatko ”mustien” kaapit sitten oikeasti sekaisin?

”Näin ajateltiin”, Teppo jatkaa. ”Mutta eihän tällaisilla ominaisuuksilla ole mitään tekemistä ihmisen ihonvärin kanssa! Ja eiväthän kaikki ihmiset ole yhtä kunnianhimoisia ja järjestelmällisiä, eikä heidän pitäisikään olla!” Ruoka jäähtyy lautasella, mutta Teppo ei malta lopettaa puhumista.

”Menestyvä eteläafrikkalainen on kuin menestyvä pohjoisamerikkalainen: hänellä on korkea elintaso. Ajateltiin, että kaikilla valkoisilla olisi kykyä ja tahtoa saavuttaa tämä, ja mustilla ei.”

Etelä-Afrikassa Annika Teppo ihastui mustien rikkaaseen kulttuuriperintöön. Mutta Teppo huomasi itse edustavansa kulttuuria, jota maassa arvostettiin. ”Jotkut tulivat sanomaan, että oi ihanaa, sinä tulet sieltä Euroopasta, missä on sitä hienoa kulttuuria, balettia ja sen sellaista. Mieleni teki karjua, että teillä täällä vasta kulttuuria on, silmienne edessä, oppikaa arvostamaan sitä!”

Aina Teppoa ei pidetty valkoisena eurooppalaisena.

”Kerran pari tyyppiä tuli kysymään kadulla, mihin rotuun kuuluin. Kerroin, että olin värillinen ja olin vain tehnyt Michael Jackson -tempun.”

Eteläafrikkalainen valkoinen ei olisi suhtautunut uteluun yhtä pehmeästi.

”Etelä-Afrikassa on edelleen todella loukkaavaa epäillä ’valkoisen’ valkoisuutta.”

Tepolta kuitenkin uskallettiin tiedustella monia asioita, koska hän oli ulkomaalainen. Sama toimi toisin päin; Teppo saattoi itse kysellä sellaista, mitä paikalliset eivät olisi kehdanneet.

”Mutta onnistuin kyllä herättämään närkästystäkin. Tämä johtui siitä, että tutkin sellaista aihetta, mihin paikalliset eivät olisi koskeneet pitkällä tikullakaan. Aihe on vielä aivan liian arka käsiteltäväksi siellä.”

Teppo toimitti väitöskirjansa luettavaksi myös sosiaalialan ihmisille, jotka apartheidin aikaan vastasivat Ruyterwachtin valkoisten ”kouluttamisesta” . Projektin vetäjät lähettivät tutkijalle sähköpostiviestin, jossa he ilmaisivat olevansa järkyttyneitä työn sisällöstä.

”Viikon päästä he kirjoittivat minulle uudelleen ja totesivat, että on sittenkin ihan hyvä, että asioista puhutaan avoimesti”, tutkija kertoo ja jatkaa: ”Monet vanhakantaiset tutkijat kuitenkin edelleen tervehtivät minua jäisellä hiljaisuudella.”

Mutta Annika Teppo ei välitä siitä, mitä rotuerottelun kannattajat hänestä ajattelevat.

”Ihmisten, joilla on pokkaa alistaa toisia näiden niin sanotun rodullisen alemmuuden vuoksi, on myös kannettava vastuu omista teoistaan.”

Ruyterwachtin asukkaita Teppo on kuitenkin halunnut suojella. ”Asukkaat jakoivat elämänsä kanssani. Heillä oli valtava tarve erottautua mustista, koska heille oli aina opetettu, että niin pitäisi tehdä. Halusin olla todella varovainen sen suhteen, mitä heistä yksilöinä kirjoitan.”

Ruyterwachtilaiset suhtautuivat ystävällisesti tutkijaan, joka seurasi vuosien ajan heidän elämäänsä.

”Ehkä he avasivat minulle kaappinsa samalla tavoin kuin niille sosiaalityöntekijöille, jotka tulivat arvostelemaan heidän kotinsa siisteyttä – he olivat oppineet olemaan varuillaan”, Teppo toteaa ja jatkaa: ”Eteläafrikkalaiset haluavat aina näyttää muille, miten hyvin heillä menee. Se on osa suurta menestymisen unelmaa.”

Cappuccino-valtio

Annika Teppo rakastaa työtään ja puhuu siitä mielellään. Pian on pakko rientää, sillä Tepolla on paljon töitä. Mutta ensin on nautittava maitokahvi. Teppo ei ole vielä kertaakaan maininnut sanaa, joka tulee usein mieleen, kun puhutaan Etelä-Afrikasta. Tuo sana on pelko.

”Onhan siellä tosi hurjat rikollisuustilastot”, Teppo myöntää. Hänen ilmeensä pysyy peruslukemilla. Häntä ei siis pelottanut liikkua maassa, jossa murhataan Kolumbian jälkeen eniten ihmisiä maailmassa?

”Tapahtuihan siellä kaikenlaista. Pretoriaan muuttaessamme naapurit oli edellisellä viikolla tapettu ja vähän aikaa sitten murtovarkaat ampuivat ystäväni”, Teppo sanoo surullisena.

”Silti pelkäsin Etelä-Afrikassa eniten liikennettä. Autoilijat ajavat siellä ihan miten sattuu.”

Liikenteen lisäksi Teppoa huolestuttavat ongelmat, joihin ei vieläkään ole löydetty ratkaisua.

”Usein ajatellaan, että niin sanottu uusi Etelä-Afrikka voi hyvin. Mutta elintasoerot eivät ole vieläkään kaventuneet, lehdistö paljastaa jatkuvasti uusia korruptioskandaaleja ja aids-kysymys on rempallaan. Raiskaustilastot ovat huimat, eikä naisten asema ole muutenkaan kehuttava.”

Annika Teppo on taas matkalla Etelä- Afrikkaan.

”Etelä-Afrikassa joskus vitsaillaan, että se on capuccino-valtio. Päällä erottuu muutama suklaamuru, niin kuin Etelä-Afrikan uusi musta hallitseva eliitti. Sitten tulee paksumpi kerros valkoista vaahtoa, tuo on se taloudellista valtaa harjoittava valkoinen väki.”

Teppo muistuttaa, että cappuccino-kupin pohjalla on paljon mustaa, tasapaksua kahvia. Samalla hän lusikoi vaahtoa oman maitokahvinsa pohjalta.

”Toivoisin, että tuo koko cappuccino voisi sekoittua, niin kuin tämä maitokahvi. Että kerroksia ei olisi. Että kaikki ihmiset olisivat tasa-arvoisia, ja kaikilla olisi oikeus omiin unelmiinsa. Sellaiseen Etelä-Afrikkaan olisi hyvä palata.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007