Kehityspoliittinen ohjelma kertoo siitä, millä tavoin Suomi auttaa kehitysmaita kuluvan hallituskautensa aikana. Se määrittelee Suomen linjan, painopisteet ja tavoitteet. Tai ainakin sen pitäisi.
Lokakuun puolivälissä valtioneuvosto hyväksyi upouuden kehityspoliittisen ohjelman. Se valmistui ennätyksellisen nopeassa aikataulussa. Lokakuun alussa kansalaisjärjestöille annettiin luonnos kommentoitavaksi ja kaksi viikkoa myöhemmin ohjelma oli jo valmis ja hyväksytty.
Oli toki hyvä, että kansalaisjärjestöille annettiin mahdollisuus kommentoida luonnosta, mutta tehtävää hankaloitti huomattavasti ajan vähyys. Eikä kommenteista lopulta ilmeisesti ollut kehitysministeri Väyryselle juuri hyötyä.
Nopeasta temposta huolimatta järjestöt olivat pitkälti samoilla linjoilla keskenään: ohjelmassa ympäristönäkökulma ei ole tasapainossa muiden osa-alueiden kanssa, tekstistä puuttuvat konkreettiset tavoitteet eikä kehitysnäkökulman ulottamista kehitysavun ulkopuolelle, muille poliittisille sektoreille tuoda esille tarpeeksi.
Näistä puutteista vain viimeiseen oli tullut parannuksia valmiissa ohjelmassa. Siinä nimetään myös kauppa-, maaseutu- ja ympäristöpolitiikka tärkeinä köyhyyden poistamisen kannalta. Ministeri Väyrynen sai siis pitkälti tahtonsa läpi.
Mutta mitä hän sitten lopulta tahtoi? Sitä spekuloidaan varmasti jonkin aikaa. Olipa taustalla sitten kiire tai tarkoituksellinen taktikointi, Väyrysen ohjelma ei oikein sano muusta mitään – paitsi ”luonnontaloudellisesti kestävästä kehityksestä”.
Kehityspoliittisessa ohjelmassa se nostetaan yhtä tärkeäksi köyhyyden poistamisen kanssa. Luonnontaloudellisesti kestävä kehitys on Väyrysen oma käsite, josta hän on tarkka. Ympäristö-sanan käytön sijasta termi viittaa luontoon, jota hyödynnetään taloudellisesti. Näin ollen se on saanut epäilijöitä myös ympäristöjärjestöjen parista.
Kaikki alkavat olla jo nykyisin samaa mieltä siitä, että ekologisuus on äärimmäisen tärkeä asia. Myös naisten ja tyttöjen aseman parantaminen on asia, jonka tärkeydestä ollaan pitkälti yhtä mieltä kehityskeskustelun piirissä. Sukupuolinäkökulmaan ohjelmassa kuitenkin viitataan vain muutamalla lauseella.
Ekologisuus on ehto köyhyyden vähentämiselle samalla tavoin kuin vaikkapa sukupuolten tasa-arvo. Miksei kehityspoliittista ohjelmaa muotoiltu niin, että köyhyyden vähentämisen tavoitteen edellytyksenä ovat ympäristö- ja tasa-arvonäkökulma?
Ohjelmaa kalvava epämääräisyys jättää Suomelle vapaat kädet monen asian suhteen tulevaisuudessa. Kun ei määritellä prosenttiosuuksia vaikkapa köyhimpien maiden osuudesta koko kehitysyhteistyövaroista, ei voida epäonnistua tavoitteissa. Väyrysen mukaan tavoitteena on kasvattaa tätä osuutta. Jos siihen päästään vaikka vain 0,01 prosentilla, ollaan onnistuttu.
Väyrysen mielestä siinä ei ole mitään pahaa, jos suomalaista teknologiaa tai asiantuntemusta voidaan hyödyntää vaikkapa metsäsektorilla kehitysmaissa. Eikä olekaan. Kehityspoliittinen ohjelma ei vain esittele mitään konkreettisia keinoja, millä turvataan kehitysmaiden omistajuus eli se, että tarpeet lähtevät todella kehitysmaista itsestään Suomen vientitarpeiden sijaan.
Onneksi ohjelmassa on kuitenkin sitouduttu YK:n vuosituhattavoitteiden mukaisesti saavuttamaan kehitysyhteistyövaroille 0,7 prosentin osuus bruttokansantuotteesta vuoteen 2015 mennessä. Tavoitteesta lipeämisestä on nähty merkkejä viime vuosina. Ehkäpä muiden konkreettisten tavoitteiden vähyys tekee 0,7 prosentin päämäärästä sitäkin keskeisemmän.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2007